Leikin loppu (Ishmael Beahin)

Hyvä kirja on sellainen, jota luet syödessäsi, vaikka se vie ruokahalun ja kivistää vatsaa
ja luet sitä vielä vuoteessasikin, vaikka tiedät, että se vie unesi, ja aamustasi tulee kamala. 
Hyvä kirja täytyy lukea niin nopesti kuin mahdollista, sillä pidät siitä niin valtavasti, ettei mikään muu ole tärkempää – tai siksi, että sen herättämistä tunteista on vain päästävä mahdollisimman nopeasti eroon.

Tämä kirja oli kamala. Jo ensi sivuilla minulle tuli tunne, etten haluakaan. En tänä keskiviikkona, en näin rankan viikon keskellä. Haluan mieluummin jotakin helpompaa, hieman kevyempää
Mutta ei kirjaa voinut heittää pois. 
Voin pahoin kaksi päivää, ja illalla itkin pimeän konserttisalin viidennellä rivillä Haydnin sellokonserton tuudittaessa väsynyttä. Maailmassa on kaunista ja hyvää, mutta onko se totta.


Ishmael Beahin romaani Leikin Loppu on kuvaus Sierra Leonen sisällissodasta lapsen silmin. Kirjan äärimmäisen taitavasti luotu tunnelma on lohduton. Kirjoittaja luo rivien päälle verensekaisen huurteen, joka saa voimaan pahoin.

Jos viimeksi lukemani – sattumalta sotaa käsittelevä romaani sekin – Jari Tervon Troikka oli mielenkiintoinen kuvaus sisällissodasta, miten kuvailisin Beahin teosta? Hyvin mielenkiintoinen? Erittäin mielenkiintoinen? Äärimmäisen mielenkiintoinenEi tunnu riittävältä.
Tämä kirjoittaja tietää tappajan mielen. Hän avaa nuo ajatuskulut niin, että me ymmärrämme ne.
Hän kuvaa vihan, katkeruuden ja turhautuneisuuden tavalla, joka ei mystifioi noita tunteita. Niiden takana on selkeä syy, ne ovat seuraus, hyvin yksinkertaisen yhtälön tulos. Kosto on taas ymmärrettävissä selkeänä ja väistämättömänä seurauksena noista tunteista, kun niitä hellitään seuraavankaltaisilla sanoilla:  Nämä ihmiset polttivat sinun perheesi. Keksitkö mitään, mitä voisit heille tehdä? Varmistaakseen, että nuo ihmiset eivät enää koskaan tee pahaa kenellekään, perheensä menettäneellä lapsella eivät keinot lopu kesken – varsinkaan, kun mielikuvitus on rikastunut sadoista tunneista sotaelokuvia.

"Saidun perhe ei kyennyt pakenemaan kaupungista hyökkäyksen aikana. Hän oli yön sängyn alla piilossa vanhempiensa ja yhdeksäntoista-, seitsemäntoista- ja viisitoistavuotiaan sisarensa kanssa. Aamulla kapinalliset murtautuivat taloon ja löysivät hänen vanhempansa ja sisarensa. Kun kapinalliset ryntäsivät sisään, Saidu oli ullakolla henkeään pidätellen ja kuunteli sisartensa valitusta, kun kapinalliset raiskasivat heidät. Hänen isänsä huusi miehiä lopettamaan, ja yksi kapinallisista iski häntä aseensa perällä. Saidun äiti itki ja pyysi tyttäriltään anteeksi, että oli saattanut heidät tällaisen mielipuolisuuden uhreiksi.--
"Tunnen vieläkin sisälläni sisarteni ja vanhempieni tuskan. Kun kapusin alas kapinallisten lähdettyä, en pysynyt jaloillani ja kyyneleet jähmettyivät silmiini. Tuntui, kuin suoniani olisi kiskottu ulos ruumiistani. Minusta tuntuu siltä vieläkin, sillä en pysty olemaan ajattelematta sitä päivää. Mitä pahaa siskoni olivat kenellekään tehneet?" Saidu sanoi kerrottuaan tarinansa meille kerran eräässä hylätyssä kylässä. Hampaitani vihloi, kun kuuntelin kertomusta. Silloin ymmärin, miksi hän oli aina niin hiljainen.
-- 
"He ovat menettäneet kaiken, mikä tekisi heistä inhimillisiä. He eivät ansaitse elää. Siksi meidän on tapettava heistä joka ikinen. Ajatelkaa, että tuhoatte suuren pahuuden. Se on suurin palvelus, jonka voitte maallenne tehdä." Luutnantti veti esiin pistoolinsa ja ampui kaksi laukausta ilmaan. Ihmiset alkoivat huutaa: "Meidän pitää tappaa ne kaikki..."


Mitä ovat traumat? Millaisia haasteita vaikeasti traumatisoituneen ihmisen kuntoutukseen liittyy? Mikä on välivalta- ja sotaelokuvia tuottavien tahojen eettinen vastuu? Onko kansainvälisistä avustusjärjestöistä ehkä sittenkin joksus jotakin hyötyä sen lisäksi, että ne tarjoavat työntekijöilleen ihania valkeita lakanoita kalliissa hotelleissa? Huumeetko vapaaksi?

Ei muuta kuin kirja käteen, voimaan pahoin ja pohtimaan kohta maailmaa. Ja toivottavasti toteamaan lopulta, että onpa vain aika metkaa, että meidän maassamme on rauhan aika, ja perheenjäseneni ovat elossa. Heitähän voisi itse asiassa joskus puhelullakin heittää.

Juha (Juhani Aho)

Juhani Aho on nimenä ollut minulle olemassa aina. Asuessamme Iisalmessa ollessani esikouluiässä kävimme joskus katsomassa vanhaa veturia, jonka äiti ja isä kertoivat olevan sen, jolla Juhani ja Liisa matkusivat Ahon romaanissa Rautatie. Pari vuotta sitten joululomalla tartuin lopulta tuohon Rautatiehen, mutta se taisi kyllä jäädä lopusta hieman kesken. Sitä kahlasi läpi vain, jotta oppisi tietämään, mikä on kirjojaan tuo Juhani Ahon Rautatie, jolle isä ja äiti olivat naureskelleet.

Tänään törmäsin kirjaston tänään palautetut -hyllyssä Ahon romaanin Juha. Nimi haisi tutulta, ja nappasin sen mukaani.

Se oli loistava.

Vanhat suomalaiset ovat. Kieli on runollista ja musiikinomaista. Sen luo rytmi, joka syntyy harkituilla sanojen pois jättämisillä, pilkutuksilla, tavoilla ilmaista asia vaihtoehtoisella tavalla virkkeen ja kappaleen rytmin hyväksi. Kyllä rytmiä hallitsevat nykysuomalaisetkin, mutta vuosisata sitten kirjoitetussa se tuntuu luonnollisemmalta.
Konstailematon on se adjektiivi, joka noita lähteenpuhtaita vanhempia suomalaisten kirjailijoiden klassikkoteoksia parhaiten kuvaa. Heidän jälkeensä tulleet joutuvat tekemään niin paljon erottuakseen, antaakseen tekstilleen omintakeisen leiman. 1900-luvun alun kirjoissa voimme vielä löytää puhtaampana tarinan, mikä uudemmassa on ehkä kiedottu yksityiskohtien paljouteen ja kikkailuun.

Wanhojen suomalaisten etuja voisi kuvata ainakin kolmella ranskalaisella viivalla:

– Tapahtumapaikat ja -ympäristöt ovat selkeitä, niiden kehittelyssä ei ole pyritty mahdollisimman erilaiseen ja uuteen: lukijan huomio pääsee kohdistumaan ympäristön hahmottamisen sijaan itse tapahtumiin ja henkilöihin. Paikkakunnatkin ovat usein tuttuja.

– Kirjoissa on usein vahvasti läsnä maanviljelyskulttuuri. Se viehättää ainakin minua, luulen, että suurimman osan suomalaisista joku sukuhaara on viljellyt maata ja kasvattanut lehmiä, ja luemme mielellämme, millaista elämä tuohon aikaan on heillä ollut.

– Henkilöhahmoissa on selkeimmillään, usein sopivasti liioiteltuna, suomalaisia perusluonteenpiirteitä: kyvyttömyyttä ja haluttomuutta antaa positiivista palautetta, kyvyttömyyttä puhua tunteista, melankolisuutta ja itsemurha-alttiutta, rakkautta luontoon.


Juha on todella positiivinen yllätys. Jos juonta kovin avataan, kärsii yllätys. Mutta rakkauteen se toki liittyy, ja ollaan sen kysymyksen äärellä, minkä äärellä olemme kaikki aika ajoin:
valuuko elämäni hukkaan, jos jään?
Vertaamme toisten elämiin, ja koemme elävämme avovankilassa. Taloudellisten ja sosiaalisten syiden kirstuista löydämme kuitenkin aina syyt jäädä, mutta niille kumartuessamme lyömme takaraivomme häpeää pelkuruudesta ja itseinhoa vapauttavaan arkunkanteen.

Entten tentten on ihmisen osa.

Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (Björn Wahlroos)

Kirja alkaa heti voimakkaalla lainauksella:
Kun muistelen kaikkea lukiossa oppimaani roskaa, on ihme, että osaan ajatella ollenkaan.

Tämän päivän opettajassa pistää. Mutta en voi pudistaa päätäni: miten paljon oppikirjoja selatessa onkaan miettinyt sitä, tämäkö on todella kaikkein oleellisinta? Ja sitä yrittää parhaansa, että saisi sysytettyä kiinnostuksen, toivoo joskus sohaisevansa jotakin, joka syttyisi palamaan,
saisi liikautettua jotakin, joka sitten liikkuisi itsekseen,
saisi synnytettyä ajattelua,
tarkkailevaa ja kysyvää mieltä,
uutta luovaa
ja kuitenkin kiitollista, armollista ja hyvinvoivaa,
aivan ennen kaikkea ymmärtävää.

Niin,
niin sitä toivoo
menee Wilmaan ja muistuttaa läksystä.
Mutta sitä ei kukaan lue
ja sitä ajattelee taas, että fan,
minä kaikkeni vuoksesi teen, mutta sinussa ei liikahda mikään.




Ja jo heti kohta tuleekin toinen vahva lainaus. Me kaikki tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta jos teemme sen, kuinka meidät valittaisiin uudelleen. Jo tämän dilemman pureskelu ja sen todeksi löytäminen on elämys, joka antaa jo enemmän, kuin monikaan kokonainen kirja.


Niin on osuvia ajatuksia kirjaan poimittu, että haluan levittää niistä vielä yhtä, joka olkoon myös minun terveiseni kaikille meille, jotka osallistumme talouspoliittiseen tai mihinkään keskusteluun kodeissamme, kahviloissa ja sosiaalisessa mediassa. Tämä on haaste Keynesiltä:Kun tosiasiat muuttuvat, muuttuvat myös minun mielipiteeni.
Entä teidän?

Saisipa tuo Keynesin lausahdus raikastaa talouspoliittista keskustelua, jossa niin usein nojataan taivaantotena Keynesin sanomisiin vuosikymmeniä sitten tilanteissa, joissa olosuhteet olivat hyvin toisenlaiset kuin jonakin lokakuisena torstaina vuoden 2016 Suomessa.


Hyvin mielenkiintoinen, maailmaa avartava kirja.
Suosittelen kaikille.
Kuva lainattu luvatta Yleltä.


Muumipeikko ja pyrstötähti (Tove Jansson)

Muumeilla on antaa loputtomasti. Tarkastellapa vaikka näitä pieniä otteita:


– Minä niin ilahduin, selitti Muumipeikko. – Tiesin laaksosta ja joesta ja vuorista, mutta en tiennyt että meillä on merikin. Katso millaisia aaltoja!
– Ne näyttävät kylmiltä ja vihaisilta, sanoi Nipsu. – Jos on niiden sisällä niin kastuu ja jos on niiden päällä niin oksentaa.

– Minäkin haluan helmenkalastajaksi! huusi Nipsu. – Minä kalastan niitä rannalta. Koko ranta on täynnä kiviä, jotka ovat pyöreitä ja valkoisia.
– Sinä et ymmärrä, selitti muumipeikko. – Ne ovat helmiä vasta silloin kun ne ovat veden alla. Hei sitten. Ja niin hän kahlasi hyrskyihin.
– No mikä minusta sitten tulee!? kiljui Nipsu hänen peräänsä.
– Sinusta voi tulla sellainen, joka etsii laatikkoa helmenkalastajalle, sanoi Muumipeikko, ja sitten hän sukelsi.

– Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää omanaan. Minä vain katselen niitä, ja kun lähden tieheni, ne ovat minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen. (Nuuskamuikkunen)

Nuuskamuikkunen teki matkan paljon hauskemmaksi. Hän soitti lauluja joita he eivät olleet koskaan ennen kuullet ja opetti heidät pelaamaan pokeria ja pyytämään haukia. Ja kertoi hurjia ja uskomattomia juttuja.

Voi sua, pientä juhlijaa
aamu jo alkaa sarastaa
kello viisi on.
Vaellat yössä yksinään
väsymys tuntuu käpälään
et löydä kotohon.

Kuva liittyy hyvin vähän Muumeihin sinällään, mutta enemmän noihin lainattuihin omistamiseen liittyviin otteisiin. Olen ottanut kuvan Sambian ja Tansanian rajalla sijaitsevan Tunduman kylän koulun pihalla. Koululaisilla ei ollut mitään kouluvälineitä. Harjoituksia tehtiin kivillä ja kepeillä pihamaahan. On vaikeaa valita, ollako murheellinen heidän osastaan. En osaa olla. Heillä ei ollut kerta kaikkiaan mitään, mutta mitä me heidän elämänsä tyydyttävyydestä tiedämme.



Sininen välissä taivaan ja veden (Susan Abulhawa)

Abulhawan teos Sininen välissä taivaan ja veden päätyi käteeni Kirjasfäärin Taikan vinkkauksesta.
Kirja voisi sivistää Palestiinan ja Israelin kuviosta, ajattelin tarttuessani kirjaan vielä hieman epäillen.


Kirjan henkilöt elävät muslimeina Palestiinan Gazassa israelilaisten väkivallantekojen uhan alla. Menetetään suvun miehiä sodalle, huolehditaan suvun maineesta ja yritetään tulla toimeen saarretussa kaupungissa etsien ilonaiheita mielellään uskonnon sallimissa rajoissa, joskus sen rajoja hymyssä suin hieman hätistellenkin. Halusin viipyä näiden ihmisten seurassa. Suorasukaisten vanhojen leskirouvien, sekä Nurin, länsimaisen ja palestiinalaisen kulttuurin välillä  paikkaansa etsivän elämän viskoman nuoren naisen.

En voi tietää, missä määrin kirjan henkilöiden elämä voisi olla tapahtunut myös todellisuudessa, mutta kirja avaa kuitenkin ymmärryksen Israelin ja Palestiinan välisiin jännitteisiin: ne saavat voimansa jok'ikisen perhekunnan kokemista katkeroittavista menetyksistä vuosikymmenten kuluessa.



Metsässä oli pimeää. Pimeys oli kuin kattilassa, jonka kansi oli kiinni. Kuin vessanpöntössä, jonka kannen tiivisteet eivät sallineet posliinin pintaan hennointakaan aavistusta valosta.*

Pilasivatko kielikuvaviritelmäni ehkä sen mielikuvan, mikä kirjainten oli tarkoitus luoda, kuvan pimeästä metsästä?
Abulhawan teoksessa pyrkimys runolliseen kieleen meinasi kompastua kunnianhimoisuuteensa. Minä pidän, todella pidän runollisesta, hitaasta kielestä, mutta silloin, kun sama asia täytyy sanoa kolmella eri tavalla vain siksi, että kirjailijasta on ollut viihdyttävää keksiä erilaisia kielikuvia, mutta hän ei ole raaskinut poimia vain parasta, häiritsee runoilu minun lukukokemustani. Jonkinlainen jämäkkyys on säilytettävä koristelussakin. Kirjan edetessä tarina kävi kuitenkin niin vahvaksi, että kirjailija unohti turhan koukeroinnin.

Olen huomannut viihtyväni huonosti sellaisten kirjojen parissa, joissa pyöritään vain "naisten maailmassa" (kaikista pahiten olen tylsistynyt Järki ja tunteet -teoksen parissa, mutta myös niin monien kehumat Piiat sekä Tuhat loistavaa aurinkoa eivät ole uponneet, tai vaikkapa Montgomeryn Runotyttö...). Tämäkään kirja ei kovin hyvää kouluarvosanaa mieshahmojen esilläpidosta saa, mutta lukukokemus ei siitä kuitenkaan kärsi. Voin suositella mieslukijallekin.



Kuusitoista kiitosta Kirjasfäärin Taikalle tästä vinkkauksesta ja kirjasta! En olisi varmastikaan tullut tarttuneeksi tähän kirjaan muuten. Tämä oli hyvä.



* ei lainausta kirjasta ;)