Lukea vai eikö lukea?

En ole julkaissut blogissani kahteen vuoteen montaakaan tekstiä. Siihen on monta syytä. Ensisijaisena syynä ehkä se, että ne vähät kirjat, joita olen lukenut, eivät ole liikauttaneet mitään niin suuresti, että olisi ollut tarve kirjoittaa. Lakkasin joskus tuhraamasta aikaa keskinkertaisista kirjoista jutun pakottamiseen; kirjoitan vain silloin, kun kirja pakottaa kirjoittamaan.

Lukeminen on kuitenkin jäänyt vähäksi, ja sen asian kanssa kamppailen: onko lukeminen tärkeää? Viekö se aikaa joltakin, joka olisi tärkeämpää? Onko se minulle sijaistoimintaa, joka estää minua tosissani tavoittelemasta unelmiani, sillä todellisuudessa minä pelkään tavoitella niitä ihan tosissani, sillä en usko niitä saavuttavani. Olenko pelkuri, joka ajattelee alitajuisesti, että pienempi suru auringon laskiessa on se, että voisin sanoa, että en ehtinyt, kuin se, että yritin niin maan perkeleesti, mutta minusta ei ollut siihen.

Tärkein syy lukemattomuuteeni on kuitenkin tällä hetkellä se, että minulla on täydellinen työ. Viime vuonna minulla oli epätäydellinen työ, mutta hyvin antoisa sekin. Mutta sen laatuinen, että voimia ajatella mitään muuta, kuten kirjojen lukemista, ei vain ollut. Opiskelin päivät läpeensä aiheita, joita erityisluokalleni opetin pyrkien löytämään aiheista kiinnostavia seikkoja ja pähkäillen, miten kuorruttaisin sämpylät niin, että ne nieltäisiin kanelipullina.

Päädyin täydelliseen työhöni pysäyttävän kohtalonoikun myötä. Samasta oikusta, josta seitsemäntoistavuotias nuorimies menetti henkensä.


Taivalkosken rautatiesilta

Haluan kuitenkin lukea. Haluan lukea siksi, että tulevaisuudenhaaveillani on jotakin tekemistä musiikintekemisen ja kirjoittamisen kanssa. En halua olla kirjoittaja, joka ei lue. Jos kuuntelemme tänä päivänä julkaistavaa suomalaista musiikkia, niiden lyriikat eivät kestä ensimmäistäkään askelta lähempään tarkasteluun. Uskallan sanoa, että kirjoittajilla ei useinkaan ole käsitystä siitä, mikä on suorastaan huutavan kliseistä.

Haluan myös olla opettaja, jonka näkökulma elämään on omaa kokemusmaailmaa rikkaampi.


Vietin kesäni Berliinissä. Berliinissä huumeet ovat yhtä yleisiä kuin Suomessa alkoholi. Jouduin liki päivittäin puolustelemaan sitä, että en käytä huumeita. Sain kuunnella hämmästyttävän sinnikkäitä puheita niiden puolesta.

Noista puolestapuhujista kukaan ei ollut koskaan lukenut Agejevin Kokaiiniromaani tai Cleggin Nuoren addiktin omakuvaa. Ajattelen, että ne luettuani olen paremmin perillä huumeidenkäytön vaaroista. Jos en olisi lukenut, olisinko kokeillut? Mitä, jos minussa ei olisi ollut vahvuutta enää hypätä kiihtyvästä junasta. 

En kiellä, etteikö olisi vaaratontakin viihdekäyttöä. Mutta väitän, että käyttäjä ei enää huomioi riskejä. Oman kokemuksesta syntyy kognitiivinen vinouma: ei tässä ole mitään vaaraa!
Voi toki myös olla, että minä olen oman kognitiivisen vinoumani vanki: olen lukenut ja kuullut paljon ikäviä tarinoita huumeiden käytöstä, ja olen sokeutunut ja kuuroutunut tarinoille ihmisistä, jotka käyttävät niitä kerran kuussa ja ovat onnellisempia, kuin ennen käytön aloittamista.

Tutustuin erääseen huumeidenkäytön lopettaneeseen ihmiseen. Se olikin jännittävä tapaaminen: näin hänet puistossa, ja vein puhelinnumeroni sanomatta sanaakaan ja kävelin pois. Kohta olimme treffeillä. Hän kertoi, miten viikonloput huumeissa juhliessa olivat paratiisi – mutta arkipäivät töissä, huumeitta, yhtä helvettiä. Hän ei vaihtaisi nykyistä elämäänsä, jonka jokainen päivä voi olla hyvä, entiseen. Hänen silloisesta ystäväporukastaan kukaan muu ei ole päässyt kuiville.



Tärkein syy sille, miksi pitäisin blogia, on kirjabloggaajien yhteisö. He ovat epätavallisen fiksujen ihmisten yhteisö. Heidän kommunikointista Facebookissa ei ole toisten nöyryyttämistä ja ala-arvoisia juttuja. Heidän menoihinsa minä haluaisin taas uskaltautua. Koen, että pitkä taukoni on ajanut minut ulko-ovelle. Pidän karmista kiinni, ja pelkään, että kohta joku sanoo, että johan olet seissyt siinä sen aikaa, että lienee aika astua ulos.

En halua astua ulos. Haluan bloggareiden kanssa kahville Sokoksen yläkertaan, ja istumaan heidän kanssaan kirjamessuille. Ilman tuota porukkaa olisin jo poistanut blogini.



Joka on verkkoon jotakin joskus julkaissut, tietää ne tunteet, jotka puoltavat vanhojen tekstien hävittämistä ja koko blogin polttamista. Mutta olen luvannut itselleni olla saastuttamatta elämääni häpeällä, sitä lajia on harjoitettu jo tarpeeksi yhteen ihmiselämään. Teksteistäni on kuitenkin pidetty, ja niitä kirjotitaessani olen kokenut, että olen päässyt kiinni johonkin siitä, mitä kirjailija on kenties kirjallaan halunnut sanoa, ja olen kokenut tärkeäksi avata tuota tulkintaani. Kyllä minun tulkintani verkkoon vielä mahtuvat ja niiden saataville jättäminen tuskin satuttaa ketään. Vain yhden tekstin olen poistanut: Rauhalan Taivaslaulua käsittelevän tekstin. Se oli luetuin, mutta niin henkilökohtainen, että päätin laittaa paitani napin kiinni.



Lukeva ihminen tietää ja ymmärtää enemmän, kuin hän, jonka näkemykset peustuvat ainoastaan omaan kokemukseen. Ihmiselämä on lyhyt tehdä itse kaikkia virheitä.
Haluan lukea vastakin. – Ja jos löydän helmiä, kerron niistä.



Olisiko jollakin vihjata kirja, joka katkaisi blogitauon? Edellinen postaus oli julkaisematta jääneistä luonnoksista poimittu hätäpostaus eräänä "ääääää ku en oo blogannu aikoihin"-päivänä. Haluaisin nyt löytää jotakin, joka iskisi, ja istuttaisi kirjoittamaan.

Sininen välissä taivaan ja veden (Susan Abulhawa)

Abulhawan teos Sininen välissä taivaan ja veden päätyi käteeni Kirjasfäärin Taikan vinkkauksesta.
Kirja voisi sivistää Palestiinan ja Israelin kuviosta, ajattelin tarttuessani kirjaan vielä hieman epäillen.


Kirjan henkilöt elävät muslimeina Palestiinan Gazassa israelilaisten väkivallantekojen uhan alla. Menetetään suvun miehiä sodalle, huolehditaan suvun maineesta ja yritetään tulla toimeen saarretussa kaupungissa etsien ilonaiheita mielellään uskonnon sallimissa rajoissa, joskus sen rajoja hymyssä suin hieman hätistellenkin. Halusin viipyä näiden ihmisten seurassa. Suorasukaisten vanhojen leskirouvien, sekä Nurin, länsimaisen ja palestiinalaisen kulttuurin välillä  paikkaansa etsivän elämän viskoman nuoren naisen.

En voi tietää, missä määrin kirjan henkilöiden elämä voisi olla tapahtunut myös todellisuudessa, mutta kirja avaa kuitenkin ymmärryksen Israelin ja Palestiinan välisiin jännitteisiin: ne saavat voimansa jok'ikisen perhekunnan kokemista katkeroittavista menetyksistä vuosikymmenten kuluessa.



Metsässä oli pimeää. Pimeys oli kuin kattilassa, jonka kansi oli kiinni. Kuin vessanpöntössä, jonka kannen tiivisteet eivät sallineet posliinin pintaan hennointakaan aavistusta valosta.*

Pilasivatko kielikuvaviritelmäni ehkä sen mielikuvan, mikä kirjainten oli tarkoitus luoda, kuvan pimeästä metsästä?
Abulhawan teoksessa pyrkimys runolliseen kieleen meinasi kompastua kunnianhimoisuuteensa. Minä pidän, todella pidän runollisesta, hitaasta kielestä, mutta silloin, kun sama asia täytyy sanoa kolmella eri tavalla vain siksi, että kirjailijasta on ollut viihdyttävää keksiä erilaisia kielikuvia, mutta hän ei ole raaskinut poimia vain parasta, häiritsee runoilu minun lukukokemustani. Jonkinlainen jämäkkyys on säilytettävä koristelussakin. Kirjan edetessä tarina kävi kuitenkin niin vahvaksi, että kirjailija unohti turhan koukeroinnin.

Olen huomannut viihtyväni huonosti sellaisten kirjojen parissa, joissa pyöritään vain "naisten maailmassa" (kaikista pahiten olen tylsistynyt Järki ja tunteet -teoksen parissa, mutta myös niin monien kehumat Piiat sekä Tuhat loistavaa aurinkoa eivät ole uponneet, tai vaikkapa Montgomeryn Runotyttö...). Tämäkään kirja ei kovin hyvää kouluarvosanaa mieshahmojen esilläpidosta saa, mutta lukukokemus ei siitä kuitenkaan kärsi. Voin suositella mieslukijallekin.



Kuusitoista kiitosta Kirjasfäärin Taikalle tästä vinkkauksesta ja kirjasta! En olisi varmastikaan tullut tarttuneeksi tähän kirjaan muuten. Tämä oli hyvä.



* ei lainausta kirjasta ;)

Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Joel Dicker)



Tämä on kirja, joka saa valvomaan yömyöhään,
heräämään aamuaikaiseen
ja unohtamaan jättäneet ja poisnukkuneet.

Tämä on kirjojen all-in-one:
rakkausromaani,  rikosromaani,
romaani miestenvälisestä ystävyydestä ja aikuisena lapsena olemisesta,
sinkkuudesta, menettämisestä ja uskollisuudesta,
mutta myös opaskirja elämisen taitoon ja – hauskan meta-jotenkin – kirjan kirjoittamiseen.

Leikki hyvin kiehtovan nuoren miehen ja lukijan välillä,
jonka leikin lopun lähestyessä toivoo,
että yhteinen ilta saisi vielä jatkua.


Tämä oli ihan sairaan hyvä.



Paha kirja (Kaj Korkea-aho)




Aivan ensimmäiseksi:
kuka ikinä lieneekin se sielu, joka on valinnut kirjan kansien harmaan ja punaisen sävyt: ole kiitetty.




Toiseksi kiitos sille nuorellemiehelle, joka kirjan on kirjoittanut.




Pidän tämän miehen tyylistä kirjoittaa. Siinä on valtavasti pieniä asioita, joista minä pidän. Alkaen siitä, että hänen teoksensa päähenkilö on samaa mieltä Ylpeydestä ja ennakkoluulosta kuin minä. Että kirjailija ei pidä lukijaa tyhmänä, mutta sallii tämän kuitenkin kulkea mukana ilman ylivoimaisia ponnistuksia. Että hän ei kiusaa lukijaa liiallisella määrällä vaikeasti muistettavia henkilöhahmoja, mutta tekee kuitenkin luomistaan sellaisia, joista ei olisi arvannut,
kuin yllättävänä kaatosateena töiden jälkeen, piristäen hellävaroen kiusaamalla.

Eikä kirja muuten missään tapauksessa ole liian pelottava, en sitä kauhuksi lukisi lainkaan. Terveisiä sinulle, Akateemisen kolmikymppinen naismyyjä, joka epäilit ettet kirjaa sen pelottavuuden vuoksi lue: you can do it.


Minun sanotaan ylitulkinneen kun näen Veljeni Leijonamielen yhden teeman olevan itsemurhan. Pahan kirjan kohdalla sama arkaluontoinen teema nousee jälleen esiin.
En liene ainoa, joka on jossakin elämänsä vaiheessa kokenut aivan valtavaa vetoa oman elämän päättämisen suomaa vapautusta kohti. Mielikuva tuosta vapahduksesta voi olla aivan äärimmäisen suloinen; sen suloisuuden alle jää kaikki muu. Ja ei, toisin kuin usein kuvitellaan, että itsemurha olisi kosto ja että sen tekevä haluaa vain tuottaa surua ja murhetta muille (varmasti niinkin joskus, mutta), ihminen voi kokea olevansa oikeutettu vapauttamaan itsensä kärsimyksestä jota ei enää jaksa kantaa, kokien, että hän ei ole velvollinen jatkamaan elämäänsä vain siksi, että jollekin toiselle ei tulisi paha mieli. Tämä ihminen ei välitä, vaikka äitiä sattuisi tai isää. Onko hän heidän kärsimyksestään vastuussa?
Eikö hänen elämänsä ole hänen?

Jos ihminen on päässyt ajattelussaan niin pitkälle, että kykenee murtautumaan irti muiden vuoksi elämisen kahleista, on hän jo vapahduksensa saanut ja kärsimystä tuottavan osansa surmannut. Kokemus ei ole kaukana uudestyntymisestä: yht'äkkiä edessä on kaikki, tiellä ei ole ketään,
on vihdoin tunnistanut sen, mikä pohjalle vie. Tuon ihmisen vapaus on ääretön. Se on niin nautittavaa, että omasta elämästä luopuminen ei enää kiinnosta: on niin paljon, mitä haluaa tehdä. Minä saan, minä voin! 
Häpeästä vapautuminen ja sen roolin ymmärtäminen pohjalle viejänä on olennaista. Kun ei ole enää muiden odotuksia täytettävänä, ei ole huonommuuden ja riittämättömyyden kokemusten synnyttämää häpeää.
Se on vapautta.

Pidän siitä, että puhutaan itsemurhasta. Kuolema on aina nurkan takana, voimme toteuttaa sen itse, mutta se voi tulla sinä hetkenä kun nouset siitä tuoliltasi, se voi tulla sinulta kysymättä. Se, että se on siinä aina, aivan kosketusetäisyydellä, virittää eloon. Kaikelle tekemiselle on yhtenä vaihtoehtona kuolema. Sen ajatteleminen saa ihmisen näkemään elämän arvokkaana lahjana: kun kuolema tulee, en voi enää valita palaavani elämään. Sitten jäi tekemättä se, mikä jäi.

Se oli suunnaton tunne. Elää ja muuttua viimeiseen asti. 
(Kaj Korkea-aho)



Harmillista kyllä, Pahassa kirjassa paljon kuolemaa näkevän ja itsekin itsemurhaa silmistä silmiin katsovan päähenkilön ei saada nähdä kääntävän asioita voitokseen. Elämän iloa ei löydy, on vain sitä tummaa moskaa, jota masentuneisuudeksi kutsutaan.

Masennuksesta ja siihen mahdollisesti liittyvästä itsetuhoisuudesta ei useinkaan vapaudu yhdellä tai kahdella oivalluksella. Mutta on osoitettu, että tie vapautumiseen eli paranemiseen käy ajattelumallien muuttumisen tietä, oivallus oivallukselta. Tätä reittiä käyttävät kognitiiviset psykoterapiat, jotka terapioiden vaikuttavuutta masennukseen vertailevissa tutkimuksissa pärjäävät erinomaisesti.


Olen puhunut itsemurhasta jo niin monessa postauksessa, että joku jo ihmettelee. Mutta minä haluan, koska siitä niin harvoin kirjoitetaan, ja koska itsemurha-ajatuksista ei sovi puhua pelkämättä tulevansa leimatuksia hulluksi ja suljetuksia sille psykiatrisen laitoksen osastolle, jonka kaikki ovat pidetään lukittuina.
Haluan kirjoittaa siksi, että joku näitä aina ajattelee ja pelkää. Haluan tuoda asiaan sen näkökulman, että itsemurha-ajatukset ovat mahdollisuus: ne voivat toimia pontimena tunnistaa ongelmat omassa elämässä ja omassa ajattelussa: mikä ruokkii minun pahoinvointiani. Ja kun on jo itsemurha-ajatuksiin päästy, ollaan jo lähellä rohkeutta tehdä omia valintoja: heittää pois se, mikä matkan hitaaksi tekee. Se ei ole elämä, mikä ahdistaa.




Kirja ei ole filosofista pohdintaa itsemurhasta. Se on sopivan fiktiivinen, jotta siitä voi nauttia viihteellisenä luettavana. Mutta muutamissa kohdissa Korkea-aho vilauttaa kortteja, jotka viittaavat siihen, että hän haluaa antaa lukijoilleen aihetta henkilökohtaiseen, epämukavaankin pohdintaan teemasta. Onko oma elämäni kärsimystä, jos sitä hieman raaputtaa? Taipuisinko minäkin itsemurhaan, jos se yhtäkkiä tehtäisiin minulle hyvin helpoksi?
Hyvän kirjan tunnuspiirteisiin kuuluu ehdottomasti se, että sen voi lukea kevyenä ja helppona,
tai sitten siihen voi vaikka upota, sen kanssa voi ahdistua tai sen kanssa voi haljeta onnesta. Hyvästä kirjasta pohdiskeleva lukija voi löytää pikku prinssinsä.


Jos Korkea-aho juoksisi Vermossa, minä panostaisin häneen.
Jään odottamaan uutisia käännössopimuksista.





Nälkävuosi (Aki Ollikainen)

Me olemme selvinneet rutosta ja sodasta, niin että emmeköhän me selviä tästäkin vuodesta, Lars ajattelee, mutta kuulee päässään äänen, joka sanoo: me ehkä, mutta monet muut eivät.
  

Aki Ollikaisen vuonna 2012 ilmestynyt Nälkävuosi kertoo Suomea 1800-luvulla koetelleesta nälänhädästä yhden perheen kokemuksena. Perhe joutuu jättämään kotinsa ja antautumaan muiden avun varaan, liittymään päämäärättöminä vaelteleviin nälkiintyneisiin kerjäläiskulkueisiin.
Apua on vaikea saada, sillä niukkuutta on kaikkialla

Voisiko ajankohtaisempaa teosta tähän hetkeen olla? Hetkeen, kun miljoonat ihmiset vaeltavat henkensä uhalla pohjoisiin maihin, niinkuin Marja ja Juho vaelsivat kohti Pietarin kultaisia kupoleita, kaupunkia, jossa ei koskaan tarvitsisi lisätä jauhoon pettua tai jäkälää.

Voisiko puhuttelevampaa teosta olla meille, jotka noissa Pietarin kivitaloissa asumme, kaukana heistä, jotka etsivät.
Täällä me mietimme, mihin saakka tulemme vastaan. Mihin saakka on riittävästi, mihin saakka on liikaa. Mitä on itsekkyys, mitä on itsesuojelu. Mitä on lähimmäisenrakkaus. Mitä määrää omana pitämistä voimme itsellemme sallia, missä kulkee raja ahneuteen ja itsekkyyteen.


Nälkävuoden voi helposti nähdä tämän hetken kuvauksena: Euroopan taloudellinen tilanne asettaa ne ihmiset, joiden puoleen käännytään, kokemaan kärsivänsä itsekin niukkuudesta. Kirjan kotinsa jättävä perhe ovat nuo tämän päivän pakolaiset, heidän vaelluksensa varrella kohtaamansat talot ovat Euroopan eri maita.



Jos en avaa oveani, liitynkö siihen historian hyvin muistamaan joukkoon saksalaisia, jotka hiljaisesti hyväksyivät toivoen sen vain olevan pian ohi?

Jos en avaa oveani, olenko se, joka ei ruokkinut, ei vaatettanut, vaan asetti itsensä ensimmäiseksi,
ja teki näin itsestään sen, joka viimeisenä päivänä vähäisimmäksi luetaan?

Tuleeko meidän taistella taloudellisen ylivertaisuutemme puolesta taataksemme kansamme tuleville sukupolville hyvän elintason?
Vai onko jo aika lakata erottelemasta "meidän kansamme" muista? Olemmeko taitekohdassa, jonka jälkeen kansat sekoittuvat, eivätkä ihmiset enää muutaman sukupolven jälkeen tiedä, mihin kansaan esi-isänsä ovat kuuluneet, kuten eivät enää kaikki afrikkalaiset tunne heimojuuriaan, mikä muutos on tapahtunut aivan viimeisten sukupolvien eläessä.


Vai onko yhä tuleva olemaan Suomen kansa, mutta sen joukossa joukko "muita", ja se ero näkyy kauas, niin kuin se näkyy etelä-afrikkalaisesssa supermarketissa, jossa asiakkaita ja henkilökuntaa erottaa ihonväri. Sisältyykö laupiaaseen tervetulotoivotukseemme harmaana reunuksena ajatus siitä, että ilman teitä ei matalapalkkatöihimme olisi enää ollut tekijöitä, ilman teitä emme olisi saaneet poistettua minimipalkkoja kun se niitä aiemmin tehneille ylpeille etnisesti suomalaisille ei olisi koskaan tullut kuuloonkaan, ja että nyt voi talous kasvaa kun on halpaa työvoimaa ja tuotantokustannukset globaalisti kilpailukykyiset? Elämmekö jo piankin yhteiskunnassa, jossa on jälleen kotiapulaisia, piikoja ja pienen kotitalouden puutarhureita, niin kuin monissakin kehittyneissä mutta sosiaalisesti epätasa-arvoisemmissa maissa on, ja niin kuin meidänkin maassamme on aiemmin ollut?


Minä olen elänyt lapsuuden, jossa ei ollut yhteiskuntaluokkia. Kuitenkin yllättävän lähellä on ollut aika, kun jo lapset ovat tienneet perheensä aseman, oma paikka on ollut heikommin oman itsen muotoiltavissa siksi, että identiteettisi on lapsena rakentunu vahvasti harmoniaan perheen sosiaalisen aseman kanssa, eikä omaa identiteettiä ole myöhemmällä iällä tarvetta rajusti ruhjoa, sitä kun kolhitaan kylliksi ilman omaakin pyristelyä, ja ihminen pyrkii mielellään löytämään vakautta ja rauhaa. Syntyvätkö lapset kymmenen vuoden päästä Suomessa aikaan, jossa nämä eivät aisti yhteiskuntaluokkien olemassaoloa? Voi olla, että syntyvät, mutta hyvinkin voi olla myös niin, että eivät synny. – Niinkin voi olla, että paikkaa Suomi, johon syntyä, ei edes ole.



Kysymyksiä on mielessä paljon. Kenties päällimmäisenä se, voinko pitää ensiarvoisen tärkeänä sitä, että me osallistumme pakolaiskriisin hoitoon vain sen rajoissa, että saamme taattua oman maamme kansalaisille saman elintason mihin olemme totuneet. Onko se meidän oikeutemme? Onko se harhaa, että olemme asemamme omalla henkilökohtaisella työpanoksellamme ansainneet? 
Ehkä oikeammin olemme vain saaneet lahjana ympäristön, jossa työpanoksemme tuottaa suurempaa hyötyä.

Ja toisena tulee kysymys: väheneekö kurjuus kurjuutta jakamalla? Olisiko kestävintä, jos jokainen kansa huolehtisi omasta hyvinvoinnistaan?

Jonakin päivänä katsomme taaksepäin, ja muistamme ajan ennen vaelluksia. "Siitähän puhuttiin pakolaiskriisinä silloin, muistatteko? Sehän oli tämä Sipilä pääministerinä silloin... Hhmh. Hyviä aikoja. Syksykin oli niin lämmin sinä vuonna." Se muutti paljon, ajattelemme mielessämme. Mutta aika kultaa.


Mikä on se haikeus, joka minut valtaa, kun näitä ajattelen?
Kun toinen sydänkammioni soi rakkautta omia kohtaan, halua kääntyä turvaan, jäädä illaksi kotiin
suukottaa lapsia ja äitiä ja isää,
ei vieraita tänään
ei vieraita tänään.
     Ja kuitenkin näkee ikkunan takana kulkevan tulitikkutytön varjon.




Anna maamme johtajille viisautta. Ohjaa heitä edistämään oikeudenmukaisuutta ja vastuuta. 
    Ole niiden tukena, jotka kärsivät, ovat kodittomia tai vailla työtä
Auta maailman kansoja rakentamaan sovintoa keskenään. 
Poista viha ja epäluulo 
ja ohjaa ihmisiä sopuun ja ystävyyteen. 

    Anna rauha maan päälle.



 ---------------------



Johonkin taloustieteen kurssiin liittyen tutustuin jokin aika sitten Heidi Hirvosen äärimmäisen mielenkiintoiseen graduun vuoden 1867 elintarvikekriisistä. Tuohon graduun kannattaa ehdottomasti tutustua, vaikka nopeastikin, jos Nälkävuosi-kirjan historiallinen tausta kiinnostaa enemmän. Tutkimus valottaa esimerkiksi sitä, mitä tekemistä J. V. Snellmanilla on nälänhädän kanssa ollut.