Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Joel Dicker)






Tämä on se kirja, jota etsit.



Tämä on kirja, joka saa valvomaan yömyöhään

heräämään aamuaikaiseen

ja unohtamaan jättäneet ja poisnukkuneet.


Tämä on kirjojen all-in-one:
rakkausromaani,  rikosromaani,
romaani miestenvälisestä ystävyydestä ja aikuisena lapsena olemisesta,
sinkkuudesta, menettämisestä ja uskollisuudesta,
mutta myös opaskirja elämisen taitoon ja – hauskan meta-jotenkin – kirjan kirjoittamiseen.

Leikki hyvin kiehtovan nuoren miehen ja lukijan välillä,
jonka leikin loppua odottaessaan toivoo kuitenkin,
että yhteinen ilta saisi vielä jatkua.

Tämä on niitä kirjoja, jotka antavat kirjoittajilleen täydet valtuudet kutsuttaa itseään kirjailijoiksi.




Paha kirja (Kaj Korkea-aho)




Aivan ensimmäiseksi:
kuka ikinä lieneekin se sielu, joka on valinnut kirjan kansien harmaan ja punaisen sävyt: ole kiitetty.




Toiseksi kiitos sille nuorellemiehelle, joka kirjan on kirjoittanut.




Pidän tämän miehen tyylistä kirjoittaa. Siinä on valtavasti pieniä asioita, joista minä pidän. Alkaen siitä, että hänen teoksensa päähenkilö on samaa mieltä Ylpeydestä ja ennakkoluulosta kuin minä. Että kirjailija ei pidä lukijaa tyhmänä, mutta sallii tämän kuitenkin kulkea mukana ilman ylivoimaisia ponnistuksia. Että hän ei kiusaa lukijaa liiallisella määrällä vaikeasti muistettavia henkilöhahmoja, mutta tekee kuitenkin luomistaan sellaisia, joista ei olisi arvannut,
kuin yllättävänä kaatosateena töiden jälkeen, piristäen hellävaroen kiusaamalla.

Eikä kirja muuten missään tapauksessa ole liian pelottava, en sitä kauhuksi lukisi lainkaan. Terveisiä sinulle, Akateemisen kolmikymppinen naismyyjä, joka epäilit ettet kirjaa sen pelottavuuden vuoksi lue: you can do it.


Minun sanotaan ylitulkinneen kun näen Veljeni Leijonamielen yhden teeman olevan itsemurhan. Pahan kirjan kohdalla sama arkaluontoinen teema nousee jälleen esiin.
En liene ainoa, joka on jossakin elämänsä vaiheessa kokenut aivan valtavaa vetoa oman elämän päättämisen suomaa vapautusta kohti. Mielikuva tuosta vapahduksesta voi olla aivan äärimmäisen suloinen; sen suloisuuden alle jää kaikki muu. Ja ei, toisin kuin usein kuvitellaan, että itsemurha olisi kosto ja että sen tekevä haluaa vain tuottaa surua ja murhetta muille (varmasti niinkin joskus, mutta), ihminen voi kokea olevansa oikeutettu vapauttamaan itsensä kärsimyksestä jota ei enää jaksa kantaa, kokien, että hän ei ole velvollinen jatkamaan elämäänsä vain siksi, että jollekin toiselle ei tulisi paha mieli. Tämä ihminen ei välitä, vaikka äitiä sattuisi tai isää. Onko hän heidän kärsimyksestään vastuussa?
Eikö hänen elämänsä ole hänen?

Jos ihminen on päässyt ajattelussaan niin pitkälle, että kykenee murtautumaan irti muiden vuoksi elämisen kahleista, on hän jo vapahduksensa saanut ja kärsimystä tuottavan osansa surmannut. Kokemus ei ole kaukana uudestyntymisestä: yht'äkkiä edessä on kaikki, tiellä ei ole ketään,
on vihdoin tunnistanut sen, mikä pohjalle vie. Tuon ihmisen vapaus on ääretön. Se on niin nautittavaa, että omasta elämästä luopuminen ei enää kiinnosta: on niin paljon, mitä haluaa tehdä. Minä saan, minä voin! 
Häpeästä vapautuminen ja sen roolin ymmärtäminen pohjalle viejänä on olennaista. Kun ei ole enää muiden odotuksia täytettävänä, ei ole huonommuuden ja riittämättömyyden kokemusten synnyttämää häpeää.
Se on vapautta.

Pidän siitä, että puhutaan itsemurhasta. Kuolema on aina nurkan takana, voimme toteuttaa sen itse, mutta se voi tulla sinä hetkenä kun nouset siitä tuoliltasi, se voi tulla sinulta kysymättä. Se, että se on siinä aina, aivan kosketusetäisyydellä, virittää eloon. Kaikelle tekemiselle on yhtenä vaihtoehtona kuolema. Sen ajatteleminen saa ihmisen näkemään elämän arvokkaana lahjana: kun kuolema tulee, en voi enää valita palaavani elämään. Sitten jäi tekemättä se, mikä jäi.

Se oli suunnaton tunne. Elää ja muuttua viimeiseen asti. 
(Kaj Korkea-aho)



Harmillista kyllä, Pahassa kirjassa paljon kuolemaa näkevän ja itsekin itsemurhaa silmistä silmiin katsovan päähenkilön ei saada nähdä kääntävän asioita voitokseen. Elämän iloa ei löydy, on vain sitä tummaa moskaa, jota masentuneisuudeksi kutsutaan.

Masennuksesta ja siihen mahdollisesti liittyvästä itsetuhoisuudesta ei useinkaan vapaudu yhdellä tai kahdella oivalluksella. Mutta on osoitettu, että tie vapautumiseen eli paranemiseen käy ajattelumallien muuttumisen tietä, oivallus oivallukselta. Tätä reittiä käyttävät kognitiiviset psykoterapiat, jotka terapioiden vaikuttavuutta masennukseen vertailevissa tutkimuksissa pärjäävät erinomaisesti.


Olen puhunut itsemurhasta jo niin monessa postauksessa, että joku jo ihmettelee. Mutta minä haluan, koska siitä niin harvoin kirjoitetaan, ja koska itsemurha-ajatuksista ei sovi puhua pelkämättä tulevansa leimatuksia hulluksi ja suljetuksia sille psykiatrisen laitoksen osastolle, jonka kaikki ovat pidetään lukittuina.
Haluan kirjoittaa siksi, että joku näitä aina ajattelee ja pelkää. Haluan tuoda asiaan sen näkökulman, että itsemurha-ajatukset ovat mahdollisuus: ne voivat toimia pontimena tunnistaa ongelmat omassa elämässä ja omassa ajattelussa: mikä ruokkii minun pahoinvointiani. Ja kun on jo itsemurha-ajatuksiin päästy, ollaan jo lähellä rohkeutta tehdä omia valintoja: heittää pois se, mikä matkan hitaaksi tekee. Se ei ole elämä, mikä ahdistaa.




Kirja ei ole filosofista pohdintaa itsemurhasta. Se on sopivan fiktiivinen, jotta siitä voi nauttia viihteellisenä luettavana. Mutta muutamissa kohdissa Korkea-aho vilauttaa kortteja, jotka viittaavat siihen, että hän haluaa antaa lukijoilleen aihetta henkilökohtaiseen, epämukavaankin pohdintaan teemasta. Onko oma elämäni kärsimystä, jos sitä hieman raaputtaa? Taipuisinko minäkin itsemurhaan, jos se yhtäkkiä tehtäisiin minulle hyvin helpoksi?
Hyvän kirjan tunnuspiirteisiin kuuluu ehdottomasti se, että sen voi lukea kevyenä ja helppona,
tai sitten siihen voi vaikka upota, sen kanssa voi ahdistua tai sen kanssa voi haljeta onnesta. Hyvästä kirjasta pohdiskeleva lukija voi löytää pikku prinssinsä.


Jos Korkea-aho juoksisi Vermossa, minä panostaisin häneen.
Jään odottamaan uutisia käännössopimuksista.





Nälkävuosi (Aki Ollikainen)

Me olemme selvinneet rutosta ja sodasta, niin että emmeköhän me selviä tästäkin vuodesta, Lars ajattelee, mutta kuulee päässään äänen, joka sanoo: me ehkä, mutta monet muut eivät.
  

Aki Ollikaisen vuonna 2012 ilmestynyt Nälkävuosi kertoo Suomea 1800-luvulla koetelleesta nälänhädästä yhden perheen kokemuksena. Perhe joutuu jättämään kotinsa ja antautumaan muiden avun varaan, liittymään päämäärättöminä vaelteleviin nälkiintyneisiin kerjäläiskulkueisiin.
Apua on vaikea saada, sillä niukkuutta on kaikkialla

Voisiko ajankohtaisempaa teosta tähän hetkeen olla? Hetkeen, kun miljoonat ihmiset vaeltavat henkensä uhalla pohjoisiin maihin, niinkuin Marja ja Juho vaelsivat kohti Pietarin kultaisia kupoleita, kaupunkia, jossa ei koskaan tarvitsisi lisätä jauhoon pettua tai jäkälää.

Voisiko puhuttelevampaa teosta olla meille, jotka noissa Pietarin kivitaloissa asumme, kaukana heistä, jotka etsivät.
Täällä me mietimme, mihin saakka tulemme vastaan. Mihin saakka on riittävästi, mihin saakka on liikaa. Mitä on itsekkyys, mitä on itsesuojelu. Mitä on lähimmäisenrakkaus. Mitä määrää omana pitämistä voimme itsellemme sallia, missä kulkee raja ahneuteen ja itsekkyyteen.


Nälkävuoden voi helposti nähdä tämän hetken kuvauksena: Euroopan taloudellinen tilanne asettaa ne ihmiset, joiden puoleen käännytään, kokemaan kärsivänsä itsekin niukkuudesta. Kirjan kotinsa jättävä perhe ovat nuo tämän päivän pakolaiset, heidän vaelluksensa varrella kohtaamansat talot ovat Euroopan eri maita.



Jos en avaa oveani, liitynkö siihen historian hyvin muistamaan joukkoon saksalaisia, jotka hiljaisesti hyväksyivät toivoen sen vain olevan pian ohi?

Jos en avaa oveani, olenko se, joka ei ruokkinut, ei vaatettanut, vaan asetti itsensä ensimmäiseksi,
ja teki näin itsestään sen, joka viimeisenä päivänä vähäisimmäksi luetaan?

Tuleeko meidän taistella taloudellisen ylivertaisuutemme puolesta taataksemme kansamme tuleville sukupolville hyvän elintason?
Vai onko jo aika lakata erottelemasta "meidän kansamme" muista? Olemmeko taitekohdassa, jonka jälkeen kansat sekoittuvat, eivätkä ihmiset enää muutaman sukupolven jälkeen tiedä, mihin kansaan esi-isänsä ovat kuuluneet, kuten eivät enää kaikki afrikkalaiset tunne heimojuuriaan, mikä muutos on tapahtunut aivan viimeisten sukupolvien eläessä.


Vai onko yhä tuleva olemaan Suomen kansa, mutta sen joukossa joukko "muita", ja se ero näkyy kauas, niin kuin se näkyy etelä-afrikkalaisesssa supermarketissa, jossa asiakkaita ja henkilökuntaa erottaa ihonväri. Sisältyykö laupiaaseen tervetulotoivotukseemme harmaana reunuksena ajatus siitä, että ilman teitä ei matalapalkkatöihimme olisi enää ollut tekijöitä, ilman teitä emme olisi saaneet poistettua minimipalkkoja kun se niitä aiemmin tehneille ylpeille etnisesti suomalaisille ei olisi koskaan tullut kuuloonkaan, ja että nyt voi talous kasvaa kun on halpaa työvoimaa ja tuotantokustannukset globaalisti kilpailukykyiset? Elämmekö jo piankin yhteiskunnassa, jossa on jälleen kotiapulaisia, piikoja ja pienen kotitalouden puutarhureita, niin kuin monissakin kehittyneissä mutta sosiaalisesti epätasa-arvoisemmissa maissa on, ja niin kuin meidänkin maassamme on aiemmin ollut?


Minä olen elänyt lapsuuden, jossa ei ollut yhteiskuntaluokkia. Kuitenkin yllättävän lähellä on ollut aika, kun jo lapset ovat tienneet perheensä aseman, oma paikka on ollut heikommin oman itsen muotoiltavissa siksi, että identiteettisi on lapsena rakentunu vahvasti harmoniaan perheen sosiaalisen aseman kanssa, eikä omaa identiteettiä ole myöhemmällä iällä tarvetta rajusti ruhjoa, sitä kun kolhitaan kylliksi ilman omaakin pyristelyä, ja ihminen pyrkii mielellään löytämään vakautta ja rauhaa. Syntyvätkö lapset kymmenen vuoden päästä Suomessa aikaan, jossa nämä eivät aisti yhteiskuntaluokkien olemassaoloa? Voi olla, että syntyvät, mutta hyvinkin voi olla myös niin, että eivät synny. – Niinkin voi olla, että paikkaa Suomi, johon syntyä, ei edes ole.



Kysymyksiä on mielessä paljon. Kenties päällimmäisenä se, voinko pitää ensiarvoisen tärkeänä sitä, että me osallistumme pakolaiskriisin hoitoon vain sen rajoissa, että saamme taattua oman maamme kansalaisille saman elintason mihin olemme totuneet. Onko se meidän oikeutemme? Onko se harhaa, että olemme asemamme omalla henkilökohtaisella työpanoksellamme ansainneet? 
Ehkä oikeammin olemme vain saaneet lahjana ympäristön, jossa työpanoksemme tuottaa suurempaa hyötyä.

Ja toisena tulee kysymys: väheneekö kurjuus kurjuutta jakamalla? Olisiko kestävintä, jos jokainen kansa huolehtisi omasta hyvinvoinnistaan?

Jonakin päivänä katsomme taaksepäin, ja muistamme ajan ennen vaelluksia. "Siitähän puhuttiin pakolaiskriisinä silloin, muistatteko? Sehän oli tämä Sipilä pääministerinä silloin... Hhmh. Hyviä aikoja. Syksykin oli niin lämmin sinä vuonna." Se muutti paljon, ajattelemme mielessämme. Mutta aika kultaa.


Mikä on se haikeus, joka minut valtaa, kun näitä ajattelen?
Kun toinen sydänkammioni soi rakkautta omia kohtaan, halua kääntyä turvaan, jäädä illaksi kotiin
suukottaa lapsia ja äitiä ja isää,
ei vieraita tänään
ei vieraita tänään.
     Ja kuitenkin näkee ikkunan takana kulkevan tulitikkutytön varjon.




Anna maamme johtajille viisautta. Ohjaa heitä edistämään oikeudenmukaisuutta ja vastuuta. 
    Ole niiden tukena, jotka kärsivät, ovat kodittomia tai vailla työtä
Auta maailman kansoja rakentamaan sovintoa keskenään. 
Poista viha ja epäluulo 
ja ohjaa ihmisiä sopuun ja ystävyyteen. 

    Anna rauha maan päälle.



 ---------------------



Johonkin taloustieteen kurssiin liittyen tutustuin jokin aika sitten Heidi Hirvosen äärimmäisen mielenkiintoiseen graduun vuoden 1867 elintarvikekriisistä. Tuohon graduun kannattaa ehdottomasti tutustua, vaikka nopeastikin, jos Nälkävuosi-kirjan historiallinen tausta kiinnostaa enemmän. Tutkimus valottaa esimerkiksi sitä, mitä tekemistä J. V. Snellmanilla on nälänhädän kanssa ollut.

Yöperhonen (Katja Kettu)







Kuin neliääninen sovitus, jonka tenoriääntä ei voi kuulla.
Kenties sitä ei koskaan kirjoitettukaan;
Ei välitetty, ei osattu
tai jätettiin leikitellen pois sillä oikeudella, mikä luojalle kuuluu.



Puutteellinen
   Yöperhonen minulle oli
   mutta kai minä lopulta siitä pidin.

Häiritsevän paljon tuttua, Kätilöstä ja Oksasta,
lukijaa kohtaan epäarmeliasta kerronnan repaleisuutta, kuin ei tahtilajia olisi lainkaan,

mutta omapäistä rohkeutta ja rujoutta joka ei juuri keinuta eikä tuudita
   vaan jättää kehtolaulut erikseen.



Ehkä se olen vain minä joka ei kuule?
Jos se kuitenkin soi.

Teleny (Oscar Wilde)

Kröhöm. 

Köh köh.
köhhöhhöh.






Äiti, älä lue tätä (kirjaa), lue vaikka Dorian Grayn muotokuva
kirjoitan siitä myöhemmin.







Teleny on vuonna 1893 ilmestynyt kahden miehen rakkaustarina.
Julkea keskisormennäyttö tekopyhyydelle,
tuhahdus kristilliselle siveydelle,
pornoa
ja ihmisoikeuksien ja onnen filosofiaa.

Täysin ansiotta ei Wilde tuolloin saanut vankilatuomiotaan "kansakunnan nuorison turmelemisesta"
ja hänestä sanotaan tulleen aikansa pilkatuin julkisuudenhenkilö.

Mutta historia kiittää heitä, jotka puhuivat siitäkin, mitä kaikki eivät halunneet kuulla.


Kirjan omaan aikaansa suhteutettuna hämmentävän yksityiskohtaisten hetero- ja homoaktikuvausten lomassa kirjassa on – sille, jolla verta vielä riittää myös yläpäähän – hyvää pohdintaa seksuaalisten tarpeiden tyydyttämisen luvallisuudesta "uskonto"-nimisten pilvien alla, homoseksuaalisuuden olemuksesta ja homoseksuaalina olemisesta, mutta myös yleensäkin toimivan ja tyydyttävän sukupuolielämän merkityksestä parisuhteelle ja yksilön hyvinvoinnille, sekä ennenkaikkea yksilön vapaudesta elää valitsemallaan tavalla, jos elämäntapaa vastaan ei voida löytää eettisesti kestäviä vasta-argumentteja.


Käsityksiä sukupuolielämän toimivuuden vaikutuksista yksilön hyvinvointiin ja sukupuolielämän merkittävyydestä parisuhteen toimivuuden osatekijänä lienee yhtä monia kuin on parisuhteitakin, mutta itse kunkin lienee aika ajoin hyvä suoda ajatus sille, olisiko meidän suhteessamme tehtävissä sillä saralla jotakin,
jotakin, joka voisi parantaa osapuolten hyvinvointia suhteessa. Tähän pohdintaan Wilden kirja voi toimia pontimena. Haluanko häntä, jota sanon haluavani? Miten piristää uhkaamatta pitkän parisuhteen vakautta? Puhummeko me? ... Pitäisikö meidän?


   – Mutta aivan äskenhän sinä kuitenkin sanoit, että olisit halunnut koko maailman tietävän rakkaudestasi pianistiin.
   – Totta kyllä, enkä yritä kieltää sitä; mutta oletko sinä koskaan ymmärtänyt ihmissydämen ristiriitaisuuksia?
   – Etkö sinä sitä paitsi pitänyt miesrakkautta rikoksena?
   – En – olinko muka aiheuttanut sillä yhteiskunnalle jotain vahinkoa?
   – No miksi sitten olit niin kauhuissasi?
  – Kerran eräs hieno rouva kysyi vastaanottopäivänään pieneltä pojalta – kolmivuotiaalta sokeltelijalta – missä tämän isi oli.


   "Huoneessaan", poika vastasi. "Mitä hän mahtaa tehdä?" äiti kysyi epäviisaasti.
  "Hän pieree", vekara vastasi viattomasti heleällä diskantillaan, joka hyvin kantoi jokaiseen huoneessa olevan korviin.
   Voitko kuvitella vaimon tunteita, kun hänen miehensä muutaman hetken päästä astui huoneeseen? Miesparka kertoi minulle, että hän melkein piti itseään merkittynä miehenä, kun hänen punasteleva vaimonsa kertoi hänelle hänen lapsensa tahdittomuudesta. Mutta oliko hän syyllistynyt rikokseen?


Oliko mies syyllistynyt rikokseen?

Ei. Mutta häpeän hän otti silti kantaakseen. - Kuten ottavat niin monet niin moninaisten asioiden tähden, aivan turhaan! Aivan mitättömien asioiden tähden, ja mikä merkillisintä, sellaisten asioiden tähden, jotka tuottavat häpeäjän itsensä elämään pelkästään iloa ja onnea, eivätkä tuota yhdellekään muulle ihmiselle todellista harmia, jos sallitaan lukea pois loukattu tekopyhyys.


Häpeä on aina valinta. Harvoin tietoinen, mutta sellaiseksi sen voi tehdä: opetella kieltäytymään nielemästä sitä itseensä ulkopäin annettuna.




Onni oli tuudittanut omantuntoni tyyneen rauhaan; sitä paitsi minut oli rauhoittanut Briancourtin illanistujaisissa oppimani seikka, etten ollut madonsyömän yhteiskuntamme ainoa jäsen, joka rakasti Sokrateen tapaan, ja että oli mitä älykkäimpiä, ystävällismielisimpiä ja esteettisiltä tunteiltaan puhtaimpia miehiä, jotka olivan samanlaisia kuin minä. Emme me niinkään pelkää helvetin tuskia kuin sitä, että saamme siellä alhaalla joutua arvottomaan seuraan.



Jos joku on joskus noussut häpeän yläpuolelle, niin Wilde teoksillaan 1800-luvun lopun Lontoossa. Okei: aktikohtaukset olisivat voineet olla vähemmänkin pornoa, 
mutta teos on sellaisen kyselemättömyyden, rohkeuden ja häpeilemättömyyden ilmentymä,

että vau!