Huumeasema Zoo (Christiane F.)


   "Sanoin Detlefille, että me kolme ei sovita samaan kämppään. Hän kuitenkin vastasi, ettei hänellä ole muutakaan majapaikkaa. Ja että kaiken kaikkiaan Rolf oli oikeastaan ihan ok. Moni muu asiakas oli paljon ärsyttävämpi kuin Rolf.
     --
   Pelkäsin lakkaamatta, että tienaaminen homopiireissä tekisi Detlefistäkin hintin. Eräänä yönä ajattelin, että nyt ollaan jo niin pitkällä. Detlefin oli mentävä Rolfin kanssa sänkyyn, koska hänellä ei ollut enää rahaa. Minä nukuin toisessa sängyssä. Detlef oli sammuttanut valon. Hän sammutti aina valon, kun olin siellä ja hänen piti tyydyttää Rolf. Juttu tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Luulin kuulleeni Detlefin voihkivan. Nousin ylös ja sytytin kynttilän. Molemmat olivat täydessä touhussa täkin alla. He tuntuivat hoitelevan toisiaan. Se oli vastoin Detlefin ja minun keskinäistä sopimustamme. Olimme sopineet, että asiakas hoidetaan, mutta ei päinvastoin. Olin tosi vihainen. Niin vihainen, että en kyennyt sanomaan, että Detlefin pitäisi tulla takaisin minun viereeni, vaan tokaisin: "Varmaan tosi upeeta, vai mitä?"
    Detlef ei sanonut mitään ja Rolf suuttui. Hän sammutti kynttilän ja Detlef jäi koko yöksi Rolfin viereen. Ja minä itkin tyynyni märäksi." --


Huumeasema Zoo on tositarina 70-luvun Berliinistä, huumeista ja lapsiprosituutiosta. Kertoja Christianen maailmassa sosiaalista statusta on kuulua kunnioitettuihin jengeihin, ja näissä jengeissä täysivaltaisen jäsenen asema vaatii aineiden käyttöä. Mietojen aineiden käyttäjät katsovat ylöspäin kovia aineita käyttäviä, ja mitäpä teini ei tekisi tullakseen ihailluksi. "Toi tyyppi on käyttäny heroiinia. Vau." Vaikka pelkäät ainetta, haluat päästä samaan kastiin. Pian jokapäiväisen annoksesi saamiseksi joudut tahkoamaan rahaa kuin huippujohtaja. Mutta narkomaanin raha ei tule pohtimalla strategioita yrityksen myynnin lisäämiseksi. Onni, että olet vain kolmetoistavuotias, sillä sinulta eivät tule asiakkaat loppumaan.


Kirjaa luetaan kouluissa Saksassa. Voitaisiin lukea meilläkin, eivät huumeiden vaarat niin kaukana suomalaisista lapsistakaan aina ole. Ja kirja lisää ymmärrystä myös alkoholismia kohtaan. Niin alkoholin kuin huumeidenkin kohdalla käyttäjä kertoo itselleen samaa tarinaa aina siihen saakka, että on liian myöhäistä: voin lopettaa heti, kun haluan.

Olen ollut aistivinani joidenkin opettajien välttelevän päihteistä, erityisesti huumeista, puhumista, ja olen pohtinut, voiko syynä olla se, että pelätään niistä puhumisen tekevän niistä "normaaleja asioita", että niiden tabuina pitäminen säilyttäisi niiden pelottavuuden ja pitäisi paremmin lapset ja nuoret niistä erossa.

Aiheesta valistuminen on tärkeeä. On tärkeää ymmärtää, mitä tapahtuu, kun oman viihdekäytössä olevan aineen teho ei enää riitä. Että porras seuraavaan aineeseen ja suurempiin annoksiin kuluu edellisellä portaalla seistessä olemattomaksi. Rentoutta tai rohkeutta aineista hakeva ja saava onnittelee alkutaipaleella itseään: tämähän tekee minulle hyvää! Jos ei tiedä sen jälkeen tulevia vaiheita, jatkaa sillä tiellään. – Ja pienen matkan jälkeen jalat eivät enää käänny takaisin, vaikka niille kuinka puhuisi. Ja muutaman vuoden jälkeen tie vain päättyy.


On hankala kuvitella lukijaa, jota Huumeasema Zoo ei puhuttelisi. Todellakin kannattaa tarttua.

Leikin loppu (Ishmael Beahin)

Hyvä kirja on sellainen, jota luet syödessäsi, vaikka se vie ruokahalun ja kivistää vatsaa
ja luet sitä vielä vuoteessasikin, vaikka tiedät, että se vie unesi, ja aamustasi tulee kamala. 
Hyvä kirja täytyy lukea niin nopesti kuin mahdollista, sillä pidät siitä niin valtavasti, ettei mikään muu ole tärkempää – tai siksi, että sen herättämistä tunteista on vain päästävä mahdollisimman nopeasti eroon.

Tämä kirja oli kamala. Jo ensi sivuilla minulle tuli tunne, etten haluakaan. En tänä keskiviikkona, en näin rankan viikon keskellä. Haluan mieluummin jotakin helpompaa, hieman kevyempää
Mutta ei kirjaa voinut heittää pois. 
Voin pahoin kaksi päivää, ja illalla itkin pimeän konserttisalin viidennellä rivillä Haydnin sellokonserton tuudittaessa väsynyttä. Maailmassa on kaunista ja hyvää, mutta onko se totta.


Ishmael Beahin romaani Leikin Loppu on kuvaus Sierra Leonen sisällissodasta lapsen silmin. Kirjan äärimmäisen taitavasti luotu tunnelma on lohduton. Kirjoittaja luo rivien päälle verensekaisen huurteen, joka saa voimaan pahoin.

Jos viimeksi lukemani – sattumalta sotaa käsittelevä romaani sekin – Jari Tervon Troikka oli mielenkiintoinen kuvaus sisällissodasta, miten kuvailisin Beahin teosta? Hyvin mielenkiintoinen? Erittäin mielenkiintoinen? Äärimmäisen mielenkiintoinenEi tunnu riittävältä.
Tämä kirjoittaja tietää tappajan mielen. Hän avaa nuo ajatuskulut niin, että me ymmärrämme ne.
Hän kuvaa vihan, katkeruuden ja turhautuneisuuden tavalla, joka ei mystifioi noita tunteita. Niiden takana on selkeä syy, ne ovat seuraus, hyvin yksinkertaisen yhtälön tulos. Kosto on taas ymmärrettävissä selkeänä ja väistämättömänä seurauksena noista tunteista, kun niitä hellitään seuraavankaltaisilla sanoilla:  Nämä ihmiset polttivat sinun perheesi. Keksitkö mitään, mitä voisit heille tehdä? Varmistaakseen, että nuo ihmiset eivät enää koskaan tee pahaa kenellekään, perheensä menettäneellä lapsella eivät keinot lopu kesken – varsinkaan, kun mielikuvitus on rikastunut sadoista tunneista sotaelokuvia.

"Saidun perhe ei kyennyt pakenemaan kaupungista hyökkäyksen aikana. Hän oli yön sängyn alla piilossa vanhempiensa ja yhdeksäntoista-, seitsemäntoista- ja viisitoistavuotiaan sisarensa kanssa. Aamulla kapinalliset murtautuivat taloon ja löysivät hänen vanhempansa ja sisarensa. Kun kapinalliset ryntäsivät sisään, Saidu oli ullakolla henkeään pidätellen ja kuunteli sisartensa valitusta, kun kapinalliset raiskasivat heidät. Hänen isänsä huusi miehiä lopettamaan, ja yksi kapinallisista iski häntä aseensa perällä. Saidun äiti itki ja pyysi tyttäriltään anteeksi, että oli saattanut heidät tällaisen mielipuolisuuden uhreiksi.--
"Tunnen vieläkin sisälläni sisarteni ja vanhempieni tuskan. Kun kapusin alas kapinallisten lähdettyä, en pysynyt jaloillani ja kyyneleet jähmettyivät silmiini. Tuntui, kuin suoniani olisi kiskottu ulos ruumiistani. Minusta tuntuu siltä vieläkin, sillä en pysty olemaan ajattelematta sitä päivää. Mitä pahaa siskoni olivat kenellekään tehneet?" Saidu sanoi kerrottuaan tarinansa meille kerran eräässä hylätyssä kylässä. Hampaitani vihloi, kun kuuntelin kertomusta. Silloin ymmärin, miksi hän oli aina niin hiljainen.
-- 
"He ovat menettäneet kaiken, mikä tekisi heistä inhimillisiä. He eivät ansaitse elää. Siksi meidän on tapettava heistä joka ikinen. Ajatelkaa, että tuhoatte suuren pahuuden. Se on suurin palvelus, jonka voitte maallenne tehdä." Luutnantti veti esiin pistoolinsa ja ampui kaksi laukausta ilmaan. Ihmiset alkoivat huutaa: "Meidän pitää tappaa ne kaikki..."


Mitä ovat traumat? Millaisia haasteita vaikeasti traumatisoituneen ihmisen kuntoutukseen liittyy? Mikä on välivalta- ja sotaelokuvia tuottavien tahojen eettinen vastuu? Onko kansainvälisistä avustusjärjestöistä ehkä sittenkin joksus jotakin hyötyä sen lisäksi, että ne tarjoavat työntekijöilleen ihania valkeita lakanoita kalliissa hotelleissa? Huumeetko vapaaksi?

Ei muuta kuin kirja käteen, voimaan pahoin ja pohtimaan kohta maailmaa. Ja toivottavasti toteamaan lopulta, että onpa vain aika metkaa, että meidän maassamme on rauhan aika, ja perheenjäseneni ovat elossa. Heitähän voisi itse asiassa joskus puhelullakin heittää.

Juha (Juhani Aho)

Juhani Aho on nimenä ollut minulle olemassa aina. Asuessamme Iisalmessa ollessani esikouluiässä kävimme joskus katsomassa vanhaa veturia, jonka äiti ja isä kertoivat olevan sen, jolla Juhani ja Liisa matkusivat Ahon romaanissa Rautatie. Pari vuotta sitten joululomalla tartuin lopulta tuohon Rautatiehen, mutta se taisi kyllä jäädä lopusta hieman kesken. Sitä kahlasi läpi vain, jotta oppisi tietämään, mikä on kirjojaan tuo Juhani Ahon Rautatie, jolle isä ja äiti olivat naureskelleet.

Tänään törmäsin kirjaston tänään palautetut -hyllyssä Ahon romaanin Juha. Nimi haisi tutulta, ja nappasin sen mukaani.

Se oli loistava.

Vanhat suomalaiset ovat. Kieli on runollista ja musiikinomaista. Sen luo rytmi, joka syntyy harkituilla sanojen pois jättämisillä, pilkutuksilla, tavoilla ilmaista asia vaihtoehtoisella tavalla virkkeen ja kappaleen rytmin hyväksi. Kyllä rytmiä hallitsevat nykysuomalaisetkin, mutta vuosisata sitten kirjoitetussa se tuntuu luonnollisemmalta.
Konstailematon on se adjektiivi, joka noita lähteenpuhtaita vanhempia suomalaisten kirjailijoiden klassikkoteoksia parhaiten kuvaa. Heidän jälkeensä tulleet joutuvat tekemään niin paljon erottuakseen, antaakseen tekstilleen omintakeisen leiman. 1900-luvun alun kirjoissa voimme vielä löytää puhtaampana tarinan, mikä uudemmassa on ehkä kiedottu yksityiskohtien paljouteen ja kikkailuun.

Wanhojen suomalaisten etuja voisi kuvata ainakin kolmella ranskalaisella viivalla:

– Tapahtumapaikat ja -ympäristöt ovat selkeitä, niiden kehittelyssä ei ole pyritty mahdollisimman erilaiseen ja uuteen: lukijan huomio pääsee kohdistumaan ympäristön hahmottamisen sijaan itse tapahtumiin ja henkilöihin. Paikkakunnatkin ovat usein tuttuja.

– Kirjoissa on usein vahvasti läsnä maanviljelyskulttuuri. Se viehättää ainakin minua, luulen, että suurimman osan suomalaisista joku sukuhaara on viljellyt maata ja kasvattanut lehmiä, ja luemme mielellämme, millaista elämä tuohon aikaan on heillä ollut.

– Henkilöhahmoissa on selkeimmillään, usein sopivasti liioiteltuna, suomalaisia perusluonteenpiirteitä: kyvyttömyyttä ja haluttomuutta antaa positiivista palautetta, kyvyttömyyttä puhua tunteista, melankolisuutta ja itsemurha-alttiutta, rakkautta luontoon.


Juha on todella positiivinen yllätys. Jos juonta kovin avataan, kärsii yllätys. Mutta rakkauteen se toki liittyy, ja ollaan sen kysymyksen äärellä, minkä äärellä olemme kaikki aika ajoin:
valuuko elämäni hukkaan, jos jään?
Vertaamme toisten elämiin, ja koemme elävämme avovankilassa. Taloudellisten ja sosiaalisten syiden kirstuista löydämme kuitenkin aina syyt jäädä, mutta niille kumartuessamme lyömme takaraivomme häpeää pelkuruudesta ja itseinhoa vapauttavaan arkunkanteen.

Entten tentten on ihmisen osa.

Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (Björn Wahlroos)

Kirja alkaa heti voimakkaalla lainauksella:
Kun muistelen kaikkea lukiossa oppimaani roskaa, on ihme, että osaan ajatella ollenkaan.

Tämän päivän opettajassa pistää. Mutta en voi pudistaa päätäni: miten paljon oppikirjoja selatessa onkaan miettinyt sitä, tämäkö on todella kaikkein oleellisinta? Ja sitä yrittää parhaansa, että saisi sysytettyä kiinnostuksen, toivoo joskus sohaisevansa jotakin, joka syttyisi palamaan,
saisi liikautettua jotakin, joka sitten liikkuisi itsekseen,
saisi synnytettyä ajattelua,
tarkkailevaa ja kysyvää mieltä,
uutta luovaa
ja kuitenkin kiitollista, armollista ja hyvinvoivaa,
aivan ennen kaikkea ymmärtävää.

Niin,
niin sitä toivoo
menee Wilmaan ja muistuttaa läksystä.
Mutta sitä ei kukaan lue
ja sitä ajattelee taas, että fan,
minä kaikkeni vuoksesi teen, mutta sinussa ei liikahda mikään.




Ja jo heti kohta tuleekin toinen vahva lainaus. Me kaikki tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta jos teemme sen, kuinka meidät valittaisiin uudelleen. Jo tämän dilemman pureskelu ja sen todeksi löytäminen on elämys, joka antaa jo enemmän, kuin monikaan kokonainen kirja.


Niin on osuvia ajatuksia kirjaan poimittu, että haluan levittää niistä vielä yhtä, joka olkoon myös minun terveiseni kaikille meille, jotka osallistumme talouspoliittiseen tai mihinkään keskusteluun kodeissamme, kahviloissa ja sosiaalisessa mediassa. Tämä on haaste Keynesiltä:Kun tosiasiat muuttuvat, muuttuvat myös minun mielipiteeni.
Entä teidän?

Saisipa tuo Keynesin lausahdus raikastaa talouspoliittista keskustelua, jossa niin usein nojataan taivaantotena Keynesin sanomisiin vuosikymmeniä sitten tilanteissa, joissa olosuhteet olivat hyvin toisenlaiset kuin jonakin lokakuisena torstaina vuoden 2016 Suomessa.


Hyvin mielenkiintoinen, maailmaa avartava kirja.
Suosittelen kaikille.
Kuva lainattu luvatta Yleltä.


Muumipeikko ja pyrstötähti (Tove Jansson)

Muumeilla on antaa loputtomasti. Tarkastellapa vaikka näitä pieniä otteita:


– Minä niin ilahduin, selitti Muumipeikko. – Tiesin laaksosta ja joesta ja vuorista, mutta en tiennyt että meillä on merikin. Katso millaisia aaltoja!
– Ne näyttävät kylmiltä ja vihaisilta, sanoi Nipsu. – Jos on niiden sisällä niin kastuu ja jos on niiden päällä niin oksentaa.

– Minäkin haluan helmenkalastajaksi! huusi Nipsu. – Minä kalastan niitä rannalta. Koko ranta on täynnä kiviä, jotka ovat pyöreitä ja valkoisia.
– Sinä et ymmärrä, selitti muumipeikko. – Ne ovat helmiä vasta silloin kun ne ovat veden alla. Hei sitten. Ja niin hän kahlasi hyrskyihin.
– No mikä minusta sitten tulee!? kiljui Nipsu hänen peräänsä.
– Sinusta voi tulla sellainen, joka etsii laatikkoa helmenkalastajalle, sanoi Muumipeikko, ja sitten hän sukelsi.

– Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää omanaan. Minä vain katselen niitä, ja kun lähden tieheni, ne ovat minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen. (Nuuskamuikkunen)

Nuuskamuikkunen teki matkan paljon hauskemmaksi. Hän soitti lauluja joita he eivät olleet koskaan ennen kuullet ja opetti heidät pelaamaan pokeria ja pyytämään haukia. Ja kertoi hurjia ja uskomattomia juttuja.

Voi sua, pientä juhlijaa
aamu jo alkaa sarastaa
kello viisi on.
Vaellat yössä yksinään
väsymys tuntuu käpälään
et löydä kotohon.

Kuva liittyy hyvin vähän Muumeihin sinällään, mutta enemmän noihin lainattuihin omistamiseen liittyviin otteisiin. Olen ottanut kuvan Sambian ja Tansanian rajalla sijaitsevan Tunduman kylän koulun pihalla. Koululaisilla ei ollut mitään kouluvälineitä. Harjoituksia tehtiin kivillä ja kepeillä pihamaahan. On vaikeaa valita, ollako murheellinen heidän osastaan. En osaa olla. Heillä ei ollut kerta kaikkiaan mitään, mutta mitä me heidän elämänsä tyydyttävyydestä tiedämme.