3096 päivää (Natascha Kampusch)


Kirjassa 3096 päivää itävaltalainen Natascha Kampusch kertoo haamukirjoittajien avulla kahdeksanvuotisesta vankeusajastaan jouduttuaan siepatuksi koulumatkallaan Wienissä kevättalvella 1998. Kirja paitsi kuvaa mielenkiintoisesti lapsen uskomatonta kykä sopeutua epäinhimillisiin olosuhteisiin, myös piirtää kiinnostavaa psykologista profiilia ihmisestä sieppauksen takana: mikä teki Wolfgang Priklopilista sieppaajan? Raha ei ollut syynä, sillä mies ei yrittänytkään saada tytöstä lunnaita, eikä tämä ollut pedofiilikaan. Ajoivatko ylihuolehtivasta äidistä ja ehkä aspergerin syndroomaasta johtuva epäsosiaalisuus miehen epätoivoiseen tekoon hankkia elämäänsä ihminen, jonka hän voisi manipuloida tarvitsemaan itseään?




Nataschan mukaan sieppaaja halusi kasvattaa itselleen täydellisesti valtansa alla olevan vaimonkorvikkeen. Natascha siivosi ja teki ruokaa, täytti herransa kaikki toiveet. Urhea tyttö veti kuitenkin itse rajansa: kaikkeen hän ei suostunut, ja kykeni pitämään yllä hitusta kunnioitusta sieppaajansa puolelta. Vaikuttava kohta kirjassa on kun sieppaaja vaatii tyttöä kumartamaan itseään – mutta tyttö ei kumarra. Ei kumarra, vaikka tietää saavansa selkäänsä.

Karattuaa Natascha joutuu kohtaamaan ulkopuolisten ymmärtämättömyyttä: minkäänlaisia inhimillisiä, ymmärtämiseen vähäisimminkään vivahtavia tunteita sieppaajaa kohta ei hänelle sallita, vaan otsaan lyödään Tukholma-syndrooman leima. Kaikkitietävien ulkopuolisten mukaan on sairasta tuntea mitään muuta kuin pohjatonta vihaa ja katkeruutta.

Mutta mitä me, ulkopuoliset, siitä tiedämme!? Me, joiden pahimmat erossaolokokemuksemme vanhemmista ovat useimmilla luokkaa "hetken jo luulin maan nielaisseen äitini, sillä olin tarttunut väärään takinhelmaan". Kaupassa, tiedättehän, pienenä lapsena. Se on paha.
 

Jos yhtään kuvittelemme tilannetta, niin eikö ole ymmärrettävää, että jos lapsella on elämässään vain yksi aikuinen, vaikkakin väkivaltainen ja julma, niin tuo lapsi silti tarvitsee häntä? On mahdomuus, etteikö heidän välilleen muodostuisi sidettä, jossa on muutakin kuin vihaa ja katkeruutta. Mutta ihmiset, joihin Natascha kirjassaa viittaa, eivät ole jaksaneet nähdä vaivaa ymmärtääkseen. On helpompi kuuluttaa omaa moraalista erinomaisuuttaan suhteessa sieppaajaan tuomitsemalla tämä suoralta kädeltä, ja vaatimalla kaikkea muuta ääntä vaimenemaan. – Vaikka tuo eriävä äännähdys tulisi sen ihmisen huulilta, joka asiat kaiketi parhaiten tietää; häneltä, jonka kokemuksista puhutaan. Kokemus omasta moraalisesta ylemmyydestä pysyy kuitenkin parhaiten yllä tuomitsemalla tämäkin taho arvostelukyvyltään epävakaaksi: Hänhän on psyykkisesti niin raunioina, tyttörukka... 

Minun pöydästäni kohoaa hatunnosto urhealle Nataschalle. Ja irvistävä naamaa häntä loukkaaville "asiantuntijoille". – Niillekin, jotka tuomitsevat koko kirjan roskaksi siksi, että se heidän nenäänsä haisee rahalle.
Vaikka kirja olisikin rahan tähden kirjoitettu, niin mitä sitten?
Mitä sitten?  
Hyvä kirja.



1 kommentti:

  1. Sattumalta törmäsin blogiisi etsiessäni kirjavinkkaus-tyyppisiä sivuja. Hyvä blogi. Toivottavasti jaksat jatkaa!

    Luin itsekin vasta kyseisen kirjan ja pakko myöntää, että en jaksanut lukea joka kohtaa. Hyppelehdin loppuun ja tulin miettineeksi, että miksi tämä on niiiiin tällainen. Kuvausta karmeista teoista toisensa jälkeen, sivu sivulta, luku luvulta. Minun mieleeni ehkä jopa mässäilyn puolelle lipsahtanutta.

    Vähän abstraktimmalla tyylillä kirja olisi ollut niin paljon vaikuttavampi. Pohdintaa ja ajatuksia lyöntien takaa, niitä olisin mieluusti lukenut.

    Siitä olen kuitenkin kanssasi samaa mieltä, että skandaalinjanoisten ihmisten ei kuulu arvostella sitä, millaista tukea Natascha itselleen haluaa ja mitä hän edesmenneestä sieppaajastaan ajattelee. Hän on selviytyjä. Respect.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.