Tulitikkuja lainaamassa (Maiju Lassila)


Vuodenvaihteessa lupasin itselleni herättää henkiin yläkouluiässä kadottamani lukuharrastuksen. Oikeastaan se, mikä oli kadonnut, oli aika; ja sen päätin kaivaa esiin lupaamalla pyhästi Facebookissa lukevani kuluvana vuonna yhden kirjan viikossa. Lupasin lisäksi itselleni tekeväni sen mahdollisimman laajasti itseäni palvellen: tutustuisin mahdollisimman moneen uuteen kirjailijaan. Ja niin olen tehnyt: tähän mennessä ainoat, joilta olen lukenut enemmän, ovat olleet Paulo Coelho ja Astrid Lindgren (sydänsydänsydän). Muiden enemmästä ahmimisesta olen puritaanisesti pidättäytynyt, vaikka olisin heistä pitänytkin. Palaan heihin sitten myöhemmin.

Maiju Lassila on mielenkiintoinen hahmo. Nimen taakse kätkeytyy sisällissodassa teloitettu puna-aktiivi, toimittaja ja opettaja Algot Untola, jonka viihdyttävän värikkäästä elämästä saa jo jonkinlaisen kuvan lukaisemalla hänestä kootun Wikipedia-artikkelin. ”Pietarissa Untola meni 1903 naimisiin venäläisen Therese Marie Johanna Küstringin kanssa. Avioliitto päättyi kuitenkin nopeasti erään version mukaan siksi että Therese Marie olisi ollut hermafrodiitti, toisen version mukaan taas Untola jätti vaimonsa heti häiden jälkeen. - - Vuonna 1905 Untola oli tavannut Lohjalla leskirouva Olga Jasinskin jonka kanssa hän asui yhdessä vuoteen 1907 saakka. Suhde päättyi kun parin yhteinen lapsi kuoli ja Jasinski kaatoi rikkihappoa Untolan sukupuolielimille. - -
Perin onnekkaalta kuulostaa. Ja kuin seppeleeksi voitokkaan marssin päätteeksi: Algot Untola haudattiin teloitettujen punaisten joukkohautaan Suomenlinnaan. 1925 Suomen armeija perusti hautapaikalle sikalan.
Algot!<3

Vaan jos ei ollut onnea naisten ja hautarauhan kanssa, niin hyvin on palvelija kynä tehnyt miehelle kunniaa. Lassilan vuonna 1910 julkaistu romaani Tulitikkuja lainaamassa on hervoton! Mahtava kuvaus maalaiskylän juoruamiskulttuurista: akkojen mutta myös isäntien leukojenlouskuttamisesta, joka riemukkaasti vääntää asiat päälaelleen, kuten tietävät kaikki ne, joiden lähipiirissä on joskus saatu nauttia juoruilun huumaavasta huvista. Lassilan komiikka todellakin puree. Siitä tekee vielä vaikuttavampaa se seikka, että romaani on kirjoitettu jo yli sata vuotta sitten, mutta siltikin voisimme sijoittaa tarinan opetuksen aivan hyvin tähän päivään: väärinkäsitysten välttämiseksi on parasta puhua asioista niiden omilla nimillään.

Jos joskus olen harmitellut kyläilykulttuurin kuivumista, tämän kirjan jälkeen ymmärrän paremmin, mistä siinä yllättävän paljolti on ollut kysymys: omassa pre-kännykäälisessä ajassaan välttämättömästä viestinvälityksestä ja uutisoimisesta, mutta myös siitä vähemmän välttämättömästä: juoruamisesta. – Tuon perinnetoimen vähenemistä universumimme tuskin itkee.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.