Vadelmavenepakolainen (Miika Nousiainen)


Haukiputaalaisen Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmasta tutun Miika Nousiaisen humoristinen romaani Vadelmavenepakolainen asettaa lukijansa pohtimaan kansallisidentiteettiään.
Minun itsereflektioni  tuloksena sisältäni löytyi merkillisen voimakasta ruotsinmielisyyttä. Kovasti yritin sitä mitätöidä ja paloitella sitä mukaa kun Nousiainen sarkastisesti minulle siitä virnuili, mutta siitäkin huolimatta, että kirjan päähenkilö, pakkomielteisesti Ruotsia ja ruotsalaisuutta ihannoiva, onnettomasti väärään kansaan syntynyt kansallisuustransvestiitti Mikko Virtanen päätyy pitämään Suomen maata ja sen kansaa sittenkin itselleen oikeana, jäi minulla päällimmäiseksi ajatuksesi kirjan sulkiessani, että josko sittenkin Ruotsi.




Kuninkaalliset. Keskustelukykyisyys. Kieli, joka soi kuin kehtolaulu. Astrid Lindgren, Björn Borg, ABBA, kauniit ja tyylitajuiset ihmiset, muutamia mainitakseni. Mutta voittaisiko ruotsalaisten lista meikäläisten vastaavaa?

Minä pidän poliittisesta järjestelmästämme, jonka suurin ongelma on se, että kaikki ovat liian paljon samaa mieltä. Minä pidän maailman monipuolisimmista makeishyllyistä. Kielestä, joka soi paitsi kehtolaulun pehmeästi, mutta tarjoaa myös ärräpäät, joiden valikoima vastaa tuon makeishyllyn verrattomuutta. Pidän myös siitä, että suoruus on hyve ylitse muodollisuuden, ja siitä, että saan kouluttautua miksi haluan, ja käytännössä niin kauan kuin haluan – ja että voin tehdä sen yhteiskunnan tukemana uudestaan vielä vaikka viisikymppisenä.

Mutta toisaalta pidän myös siitä, että saan opiskella koulussa ruotsia, ja siitä, että Ruotsiin on vain kahden tunnin ajomatka.




Nousiaisen kirja on paitsi hauska, se myös laittaa ajattelemaan: mikä tämä on tämä maa, missä minä asun, ja olisikohan minun syytä tätä rakastaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.