361 päivää helvetissä (Hussein Al-Maadidi)


Natsien hirmuteot on tuomittu yleisesti ja kaikkialla, eikä sanaa natsi sovi juuri lausuakaan; niin yksiselitteisesti tuomittu sen kaiku on.
Mutta mitä ajattelemme silloin, kun luemme amerikkalaisten – niiden meren taakse matkanneiden isosetiemme poikien ja tytärten –, harjoittaneen samanlaisia raakuuksia, meidän päivinämme?

Välillä pitää laskea kirja kädestä ja kävellä muutama kierros eteisen ympäri ja palata taas. Keskenkään ei voi jättää vaikka haluaisi ja vaikka itkettää.


Tuskin koskaan yllyn kehottamaan ihmisiä jonkin kirjan pariin Facebookissa. Tämän kirjan kohdalla en voinut kuitenkaan muuta: toivoin, että joku olisi juuri lähdössä kirjastoon eikä vielä tiedä, mitä haluaisi lukea, vilkaisisi ajatuksissaan Facebookiin, ja näkisi toiveeni.
Edes joku, jotta voisin edes jonkun kanssa puhua tästä.
- -

Nykyisin Suomessa asuvan, aiemmin Irakissa toimittajana työskennelleen Hussein Al-Maadidin teos 361 päivää helvetissä oli rankka lukea. Se kertoo Al-Maadidin omista kokemuksista mielivaltaisesti, oikeudenkäynnittä vangittujen Irakilaisten täyttämästä Abu Ghraibin vankilasta. Vankilasta, jonka selleissä raiskattiin ja kidutettiin yötä päivää. Tapettiin, ja jätettiin kuolemaan.
Kirja herätti ne samat kysymykset, jotka nousevat mieleen juutalaisvainoista ja keskitysleireistä lukiessa: mitä..? Minkä tähden? Ketkä saattoivat..! Olisinko minäkin, jos..? 

Niinhän sitä puhutaan, että natsit olivat usein tavallisia perheenisiä. Ylen Areenassa oli vielä jokin aika sitten dokumentti pahuudesta, ja siinä muistan jonkun tutkijan puhuneen tästä: natseille vain perusteltiin teot niin hyvin; he oppivat perustelemaan ne itse itselleen niin hyvin, ettei tapahtumien tuoksinassa välttämättä kärsitty lainkaan tunnontuskia: hommat oli hoidettava, vaikka se välillä vähän likaista olikin. 
Se mitä heistä tiedetään, todistaa, ettemme voi kukaan olettaa olevamme heitä yhtään ylempänä: mitä varmimmin olisimme niissä olosuhteissa, sinä aikana, toimineet aivan samoin.

Kun nuo asiat ovat tapahtuneet uudestaan meidän aikanamme niiden ihmisten toimesta, jotka ovat koulussa historianoppinsa saaneet; pohtineet opettajansa kanssa sitä, miten aivopesu voi muovata ihmisen käsitystä oikeasta ja väärästä, kauhistelleet, ja ajatelleet että hitsi, minä ainakin menisin hyvän puolelle tuollaisessa tilanteessa – miten he, sivistyneet länsimaalaiset, voivat vielä tehdä tuon saman? Leikata sormia, joukkoraiskata aivan muutaman vuoden ikäisi lapsia, pakottaa perheenjäsenet sukupuoliyhteyteen keskenään, usuttaa verenhimoisia koiria suojattomien, alastomien ihmisten kimppuun niin, että ne purevat heidät lopulta hengiltä... Häpäistä, häpäistä ja häpäistä niin silmittömän julmasti, että yksi on vain varma: tekijä ei ole pitänyt tekojensa kohdetta vähäisimmänkään eläimen arvossa.
Lukija saattaa kysyä vain: mihin menit, sivistys, noista ihmisistä tuolloin? Oletko sinä mitään? Pelkkää päälleliimattua, joka rapisee, kun vähän ravistaa, ja alta paljastuu totuus: verenhimoinen peto.

Muistatteko Goldingin romaanin Kärpästen herra? Tuossa tosin fiktiivisessä kirjassa joukko tavallisia, sivistyneitä ihmisiä "villiintyy" eläimellisiksi saalistajiksi kun pelissä on oma henki. Sen ymmärtää: hukkuvakin voi painaa parhaan ystävänsä pinnan alle saattaen tämän hukkumisvaaraan, jos sen tekemällä pelastaa itsensä, ja Shlomo Venezian kirjassa Sonderkommando - tarinani Auschwitzista kaasukammioissa työskennellyt vanki kertoo, kuinka kaasukammion ovet avattuaan hän löysi ruumiit pyramidina keskeltä huonetta: kaikki olivat pyrkineet mahdollisimmat ylös saadakseen happea. Et sinä siinä, viimeisestä hengenvedostasi taistellessasi mieti, astutko sattumoisin jonkun päälle.

Mutta kamppailu omasta hengestä ei pakottanut amerikkalaisia niihin julmuuksiin, joita he Abu Ghraibin vankilassa rutiininomaisesti harjoittivat. 
Mediaan vuotaneiden, Husseinin kirjan perusteella vielä kovin kesyjen kuvien myötä julkisuuteen noussut Lynndie England oli Suomen Kuvalehden haastateltava vuonna 2009. Häneltä kysyttiin, miksi he sitä tekivät (haastattelu täällä):
”At the time, they had killed some marines of ours, burned their bodies and cut off their heads and dragged them through the streets like they were trash. At that time, in my mind I was thinking, this is nothing compared to what they would do to us if the roles were reversed. Humiliation, some physical, you know, activities, like running. This is nothing. We go through that in basic training. Compared to what they would’ve done to us."
Ensinnäkin Lynndie vähättelee rikoksia hävyttömästi: "some physical." Mutta itse peruste: ei se ollut mitään verrattuna siihen mitä he olisivat voineet meille tehdä. 
W**, LYNDIE!

Jos kiroilisin, kiroilisin nyt raskaimman jälkeen..! Amerikkalaisten silmitön raivo ja julmuus vankejaan kohtaan on perusteltu sillä, mitä nämä olisivat voineet tehdä heille, jos roolit olisivat olleet toisin päin! –
On siinä meillä peruste!!!
- -

Kirja nostaa esiin sodan järjettömyyden retostelematta. Se varoo visusti tuoksumatta suoralta Yhdysvaltain vastaiselta propagandalta tai katkeruudelta. Al-Maadidi kertoo asiat niinkuin on ne omassa elämässään kokenut. Hän ei ota kantaa politiikkaan, eikä lähde tarkoituksenhakuisesti synnyttämään Irakin sodan vastaisia mielipidekirjoituksia tai pyri ajamaan ihmisiä kaduille banderolleineen.
Pelkästään hänen oma tarinansa on vavahduttavin mahdollinen herätys meille, jotka luemme uutiset lehdistä, emmekä jaksa uskoa pirujen seinillemaalaajaa: tämän päivän Yhdysvallat ei ole reilu leikkikaveri.

Yksi järkyttävä yksityiskohta sodan lukuisista järjettömyyksistä oli se tieto, että Irakin sotaa lähetetyt sotilaat olivat usein Etelä-Amerikasta värvättyjä. Heille oli luvattu palveluksen suoritettuaan taianomainen Green Card, elinikäinen oleskelu- ja työskentelylupa Yhdysvaltoihin. Mitä sitten?
Yhdysvaltain armeijalta toiminta on sanoinkuvaamattoman epäeettistä, eikä varmasti vahingossa: köyhällä ei ole varaa valita! Jos köyhälle Etelä-Amerikkalaiselle tarjotaan tuollaista mahdollisuutta, päästä hetken kuluttua Yhdysvaltoihin, hän tarttuu siihen! Pieni vaiva, iso ilo. Nämä sotilaat laitetaan sitten tekemään likaisin työ: kun hoidat palveluksesi kunnialla, saat sen Green Cardin, muista se poika! Jos niskuroit, osoitan sinulle maitojunalaiturin.

Kirja oli lohduton.
Onko kaikki sivistys vain päälleliimattua? Eläimiäkö me todellisuudessa olemme? Mikä tämä Irakin sota oikein oli! Mikä tämä Yhdysvallat oikein tänä päivänä on? Miksi kansainvälinen yhteisö ei puuttunu vahvemmin Abu Ghraibista kuuluneisiin hätähuutoihin?
  
Niin paljon kysymyksiä. Ja viimeisenä ajatus: 
ei helvetti..! -

Anteeksi.

2 kommenttia:

  1. Arja Tiaskorpi-Mattila9. marraskuuta 2014 klo 12.30

    Luin Al-Maadidin kirjan. Sanat eivät riitä kertomaan niistä tunteista, joita kirjassa kuvatut kidutukset esiin nostattavat. Yhdysvallat rikkovat mitä julmimmalla tavalla ihmisoikeuksia ja lasten oikeuksia. Ovatko kidutusten tekijät täysin vailla ymmärrystä siitä, mitä he ihmisille tekevät? Koskaan en ole lukenut mitään tämänkaltaista ja kirjan läpilukeminen on hyvin ahdistavaa. Johtopäätöksenä voidaan sanoa, että YK on antanut avoimen valtakirjan tehdä ihmisille ja kansoille mitä vain, ja he eivät puutu tapahtumien kulkuun, vaikka he itse ovat kirjoittaneet ihmisoikeusjulistuksen ja laatineet ihmisoikeussopimuksia. Nykyisessä maailman poliittisessa tilanteessa herää kysymys, että onko suomalaisten kohtalo sama kuin irakilaisten, mikäli Venäjä pääsisi miehittämään Suomen ja ottamaan maan haltuunsa. YK tuskin puuttuisi asiaan maamme ollessa sodassa, sillä Venäjä istuu edelleen YK:n turvallisuusneuvostossa. Miten Venäjä voi istua YK:n turvallisuusneuvostossa Krimin ja Ukrainan itäosan valloittamisen jälkeen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tässä auta ku toivoa parasta. Ei tee mieli sotavangiksi.

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.