Hytti nro 6 (Rosa Liksom)




Luin sen Helsingin Sanomista: Rosa Liksomilta on ilmestynyt syväluotaava, realistinen kuvaus Neuvostoliitosta.  Kaikkea sitä, mutisimme äitini kanssa yhteen ääneen.

Tuosta tilanteesta on kaksi vuotta. Kun kirja lopulta ajautui käsiini, halusin sen kuitenkin lukea. Testatakseni paitsi intuitioni, myös nähdäkseni, millainen on vuoden 2011 Finlandia-palkinnon saajan valinneiden käsitys ”ansiokkaasta romaanista”.
- -

Lukeminen ei lähtenyt hyvin. Se käynnistyi halveksivin miettein siitä, mikä laittaa naiskirjailijan käyttämään niin räikeän rivoa kieltä. Että onko neidillä jokin äijämäisyyden todistelun tarve – ja eikö neiti tiedä, että edes mieskirjailijat, ne, joilla on oikeasti se pippeli, eivät käytä sanaa vittu kirjallisissa tuotoksissaan niin tiuhaan.

Mutta kas kummaa, kohta alkoi kielelle löytyä peruste. Karu Siperia, kolkko juna. Ja kirjailijalla halu olla metallinen. Aloin pitää kirjailijan tyylistä – aloin pitää siitä todella. Kelluin Liksomin käyttämässä kielessä hitaasti ja nautiskellen. Luin ääneen mielessäni – nautiskellen kaikista niistä oivallisen kuvaavista vertauksista ja kielikuvista joita Liksom viljelee säästelemättä;  kuin niiden luominen olisi hänelle itselleenkin suurenmoinen nautinto ja luovuuden haaste.


Kirja kertoo nuoren suomalaistytön matkasta halki 1980-luvun Neuvostoliiton, Moskovasta aina Mongolian Ulan Batoriin, matkaseuranaan sattumalta hyttiseuraksi valikoitunut karski, mutta lopulta hellyttävän hyväsydäminen neuvostoliittolainen mies. Tytön elämäntarina, jota raotettiin vain lyhyinä välähdyksinä, pääsi jäämään minulle hieman hämärän peittoon ­– en keskittynyt tarpeeksi niihin kohtiin, joissa sitä valotettiin. Oliko tytöllä ollut suhde poikaystävänsä äitiin pojan ollessa mielisairaalassa? Mikä oli Ulan Batorin matkan lopullinen tarkoitus?
Junamatkassa on niin paljon tasoja, että toisaalle katseensa kiinnittänyt – minä unohduin monesti lukemaan vain huikeaa kieltä – menettää samalla muita näkymiä. 

Liksom ei tekeydy enempää Neuvostoliiton tuntijaksi kuin hän todellisuudessa on. Siellä opiskelleena ja matkanneena hän varmasti tietää, että asiat voivat tapahtua tavalla joilla hän ne kuvaa, maisema voi näyttäytyä kuten hän sen kuvailee, ja vastaantuleva koira voi todellakin olla kapinen ja hännätön.

Tämän luen vielä uudestaan.

Kiitos, Rosa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.