Kulkurin tarina (Jack Black)

Alakouluikäisenä lempikirjojani olivat viisikot ja Tarzanit: rakastin niitä siksi, että niissä oltiin vapaita: Tarzan viidakossa pelkkä veitsi muassaan, viisikko kaikkialla muualla. Niitä kai kutsutaan seikkailuromaaneiksi.

Jack Blackin omaelämäkerrallinen romaani Kulkurin tarina on kuin taivaallista mettä aikuisen ihmisen sisällä olevan seikkailunjanoisen pikkupojan huulille. Minä kulautin tuon mesimaljan miltei yhdeltä makaamalta kun sen käsiini sain. Paitsi että kirja tarjosi täydellistä kulkuri- ja rentturomantiikkaa, sisälsi se mitä vakavimminotettavaa pohdintaa oikeus- ja vankeinhoitolaitoksen toimivuudesta tehtävässään. Mikä virka on oikeusjärjestelmällä rangaistuslaitoksineen, jos se koulii pikkurikollisesta vain kovemman luokan tekijöitä? Ja millainen järjestelmän sitten tulisi olla, jotta se vaikuttaisi rikoksen tehneisiin päinvastaisesti; antaisi halun halun uuteen alkuun?
Vasta ilmestynyt suomalainen elokuva 8-pallo käsitteli osin samaa teemaa: kuinka vaikeaa on vankilastavapautujan lähteä kaidalle tielle, vaikka olisi haluakin. Jack Blackin tapauksessa vankiloisa vietetty aika synnytti kaikkia muita tunteita kuin halua parannukseen. 

Rangaistussa, nöyryytetyssä ihmisessäkö syntyisi halu palvella yhteiskuntaa? Miten ihmeessä siinä niin voisi käydä? Ei mitenkään.
Mietin asiaa eri syistä huostaanotettujen lasten kannalta, joiden parissa olen itse työskennellyt, joskin niin vähän, että voin puhua vain sivustaseuranneen roolissa; mutta seuranneen kuitenkin. 
Kun laitokseen sijoitettu nuori käyttäytyy huonosti, häntä rangaistaan erinäisillä rajoituksilla takavarikoimalla omaisuutta, rajoittamalla liikkumista ja yhteydenpitoa ulkomaailmaan. Ja jos tämä ei riitä, hänet siirretään seuraavaan, tiukempaan laitokseen. Ehkä jo erityisyksikköön, jota hyvällä syyllä voi jo verrata vankilaan. Lapsi tai nuori on imussa, jossa hän omalla käytöksellään ansaitsee rangaistuksen rangaistuksen perään. Hänen kohtelustaan päättävät aikuset näkevät, että otetta on tiukennettava, rangaistuksia kiristettävä, jotta tilanne saataisiin käännettyä. Minä kysyn: missä vaiheessa nuori voisi kapinoimisen virrasta irtaantua, kun katkeruus nöyryyttäjiä kohtaan on niin suuri? Missä välissä hänessä ehtisi syntyä halua parannukseen? Istuessaan arestissa huoneessaan teoista, joihin hän kokee olleensa pakotettu sen valtavan provokaation myötä, jota rangaistuksia jakelevat auktoriteetit syytävät? Kapinahenki siinä kiehahtaisi vähemmästäkin.
Niin koki myös Jack Black viruessaan sellissä jos toisessa 1800-1900 -lukujen Yhdysvalloissa, tarujen villissä lännessä.

Sosiaalityöntekijä, laitoksen ohjaajat ja ehkä omat vanhemmatkin edustavat laitokseen sijoitetulle nuorelle sitä tahoa, josta tulevat rangaistukset. Nuori on yksin vastassa, ja taistelee. Ja siitä seuraa, mitäpä muuta, kuin kovempia rangaistuksia.
Kun tällainen nuori tulee täysi-ikäiseksi ja kotiutuu, meillä on pian yksi vanki lisää. Hänessä ei päässyt missään vaiheessa syntymään kunnioitusta ja arvostusta esivaltaa ja yhteiskuntaa kohtaan, kiitollisuutta, joka saisi laittamaan tikkunsa ristiin niin sanottuna kunniallisena kansalaisena, järjestäytyneen yhteiskunnan jäsenenä. Sen sijaan hän haluaa lypsää kaiken: sosiaalituilla eläminen, rikokset parempiosaisia vastaan ovat hänen vastarangaistuksensa; hyvitystä kaikesta kärsitystä.

Saman arvoisena ihmisenä kohdatuksi tuleminen, inhimillisyys ja ystävällisyys, ymmärretyksi tuleminen. Niitä me kaikki tarvitsemme; ne tekevät ihmeitä. Muutaman ihmisen yllättävä hyvyys herätti myös Jack Blackissa halun osoittaa kiitollisuutensa noita ihmisiä kohtaan parantamalla tapansa. Muutos oli yhtäkkinen ja totaalinen.
Vertasin tuota taas niihin lastensuojelulaitosten nuoriin, joilla ei ole mitään halua yrittää käyttäytyä. Uskon, että heille riittäisi yhdenkin ihmisen hyvyys. Joku työntekijöistä kohtaisi nuoren arvokkaana, kuuntelisi tätä, ja osoittaisi, että ymmärtää. Mitä luulette, heittelisikö tämä nuori uskotun työntekijän ollessa työvuorossa lautasia seinille? Kävisikö hän tämän kimppuun? 
Tiedämme, että nuoret kapinoivat myös rakastamiaan ihmisiä kohtaan. Mutta jos tiedätte sen raivon, jolla laitosnuori saattaa käyttäytyä: tuota "vain töissä" olevia ohjaajia kohtaan osoitettua raivoa on vaikea kuvitella kohdistuvaksi niihin henkilöihin, jotka nuorelle merkitsevät tai joille hän merkitsee – niihin, jotka ovat olleet häntä kohtaan hyviä.
Niin kauan, kuin työntekijät ovat laitoksessa vain töissä, niin kauan, kun yksikön vastaava ohjaaja teroittaa palavereissa, että älkää kaveeratko niiden kanssa – niin kauan ovat nuoret ja työntekijät sotajalalla keskenään. Ei ole mitään mistä olla kiitollinen, ei ole kummankaan puolista kunnioitusta, joka kannustaisi parannukseen toisen silmissä. 

Idealistista hapatusta, sanoo lastensuojelussa työskentelevä "sen todellisen arjen realismin" tunteva ohjaaja. – Joka ei ole kokeillut uutta lähestymistapaa sen jälkeen kun valmistui koulusta kahdeksan vuotta sitten, tuli laitokseen, ja kuuli palaverissa, mitkä ovat talon tavat toimia.


Kulkurin tarina on hieno puheenvuoro siltä puolelta, josta harvemmin puheenvuoroja kuullaan. Vankilakierteessä olevat eivät nouse kertomaan, miksi heissä ei syntynyt halua muuttaa elämänsä suuntaa. Heidät on nöyryytetty. Korkeamoraalisen toiminnan odottaminen itseäsi kohtaan sellaiselta, jonka sinä olet häväissyt ja nöyryyttänyt: onko se realistista?
Samaa voimme kysyä koko yhteiskuntamme housuissa: yhteiskunnassamme on järjestelmä, joka rankaisee ja nöyryyttää kaikkien meidän puolesta. Voimmeko odottaa sen toimien kohteeksi joutuneen kohta kantavan meille kukkia ja jalokiviä?

Mutta toki: rikkeestä on rangaistava. 
Kysymys on vain siitä, miten tehdä se niin, ettemme rankaisuillamme vahingoittaisi itseämme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.