Minua ei omista kukaan (Åsa Linderborg)

Minua ei omista kukaan on isän ja tyttären tarina jätetyksi tulemisesta, isän alkoholismista ja tämän taistelusta oman ihmisiarvonsa puolesta paitsi muiden, myös itsensä silmissä. Se on tarina miehestä, jonka heikkous ei koskaan saanut nousta päivänvaloon; miehestä, jonka parvekkeella kasvoi aina kauniita kukkia ja jonka ikkunasta loisti lämmin valo, mutta jonka sängyssä ei ollut lakanoita, kaapissa ruokaa, eikä tilillä kruunuakaan.  

Minua ei omista kukaan on yhden ruotsalaisen perheen koskettava tarina. Se on monisäikeinen tarina yksihuoltajaisästä ja tämän tyttärestä; tarinan kolmatta pääroolia näyttelee, tahtomattaankin, äiti, joka jätti perheensä Åsan ollessa kolmen. Muutamia öitä poissa oltuaan hän ilmestyi eteiseen, pakkasi laukkunsa, ja nousi alhaalla odottavaan autoon, jonka ratissa oli vieras mies.

Kirja on myös tarina kansanluokasta, joka tietää tarpeeksi vähän luullakseen, että asiat ovat yksinkertaisia. Tarina työväenluokkaisesta kapinasta valtaapitäviä vastaan. Kapinasta neljän seinän sisällä; pieneen ääneen, mutta suurien puhuen. Siitä kapinasta, joka vaimenee, kun ihminen talutetaan ulos ja jätetään siihen hetkeksi – ja hänelle paljastuu, ettei maailma toimikaan yhtä yksinkertaisin periaattein, kuin tuo oma pieni koti, ja että ne halpamaiset moukat kokoussaleissa ja pihvilautasten äärellä, ne, jotka ovat pilanneet kaiken, ovatkin todellisia ihmisiä, jotka ovat yrittäneet parhaansa.
Kirjan kirjoittaja, Åsa Linderborg, kasvoi isänsä luona. Isän alkoholinkäytöstä johtuva puute ei estänyt isää ja tytärtä rakentamasta pientä omaa salaisuuksientäyteistä maailmaansa, johon kuului vain iskä ja minä, Leif ja Åsa. Lapsen pyyteetön rakkaus ja ihailu alkoi kuitenkin iän karttuessa nähdä kriittisemmin. Metalliteollisuustyöläisen koppuraiset kädet ja hampaaton suu, ainainen viinanhaju ja rahattomuus ajoivat tyttären viettämään entistä enemmän aikaa äitinsä ja tämän miesystävän luona. Tuli murrosikä, ja inho. 

"Ihminen on aikuinen vasta, kun osaa antaa anteeksi vanhempiensa tekemät virheet", neuvoi oma isoveljeni, kun en jonkin aikaa kotoa muuttoni jälkeen halunnut olla isäni kanssa missään tekemisissä. Etäisyys ja aika opettaa ymmärrystä. Niin tapahtui Åsallekin, jonka katkeruus muuttui hiljalleen sääliksi. 
Isä oli jäänyt yksin. Isällä oli rankka työ. Ja tytär, joka potki joka yö niin, ettei siinä saanut koskaan nukkua kunnolla.

Vaikka kirjan takakansi lupaa tarinaa "onnellisesta lapsuudesta", minä jättäisin sanan "onnellinen" pois. Tarinan taustapahvi on kastunut. Alkuperäinen kirkkaankeltainen on muuttunut vaaleanruskeaksi, ja koko kehikko uhkaa kaatua. Perheen onnellinen aika elettiin silloin, kun äiti tuli kotiin joka päivä, ja halasi isää keittiön ovella.
Siinä elämässä, jossa isä haki tyttärensä päiväkodista viedäkseen tämän syömään ilmaiseksi isovanhemmille mistä jatkettiin nöyryytettyinä ruokakauppaan ostamaan paljon olutta ja leipää, päätyen asuntoon johon ei saapunut äitiä – siinä elämässä oli onnesta leikattu paljon pois. Isä ja tytär kyllä nauroivat paljon. Vaikka rahat hupenivat olueen, ei tytär koskaan jäänyt paitsi välttämättömyyksistä. Mutta hän näki, että isä oli onneton.
Niiden viikonloppujen jälkeen, jotka Åsa vietti äitinsä luona, löysi hän isänsä sohvalta sen näköisenä, kuin tämä olisi maannut samassa paikassa koko viikonlopun. Hänen isänsä, joka oli ollut Ruotsin paras metallinkarkaisija, oikea Efraim Pitkätossu.

Lapsen rakkaus omaa epäonnistunutta isäänsä kohtaan on koskettava. Koskettavaa on myös aikuistuvan lapsen taistelu omia ajatuksiaan vastaan tuon rakkauden puolesta. Kun parhaat kolmekymmentä vuottaan metallitehtaan karkaisu-uunin äärellä viettänyt mies irtisanotaan 90-luvun alun laman aikaan, ja tämän elämältä katoaa pohja, on itsekin äidiksi tulleen tyttären yrittettävä olla läsnä isälleen, vaikka mielessä taistelee rakkauden kanssa halveksunta ja sääli. 
- -

Kun Åsa kirjan lopussa muistelee edesmennyttä isäänsä, näkee hän tässä ihmisen, joka ei välttämättä yltänyt esimerkilliseen aviomieheyteen, taloudenpitoon, itsekuriin ja mitä niitä ikinä onkaan "hyvän ihmisen" kriteereitä, mutta hän antoi lapselleen lukemattoman määrän hetkiä, joissa oli rakkautta. Paljon sellaista, mitä muilla ei ollut.

"Tunsin, että olisin halunnut olla hänen luonaan silloin. Tai ainakin kuvittelin niin. Että olisin istunut hänen vieressään ja pidellyt häntä peukalosta niin kuin lapsena ennen nukahtamista. Laskenut käteni hänen otsalleen ja sanonut, että olin kiitollinen siitä, että olin saanut tuntea hänet. Että olin hänelle kiitollinen kaikesta siitä mutkattomasta rakkaudesta ja kaikista niistä monimutkaisista kokemuksista. Olisin sanonut, ettei ollut hänen vikansa, että suorituspakko ja hylkäämisen pelko olivat leimanneet minun koko elämääni.

Olisin laskenut pääni hänen hänen viereensä ja kuiskannut, että unelma yhteiskunnasta ilman herroja, maailmasta vailla luokkia ja kansallisuuksia, maailmasta ilman rahaa, sotaa ja kilpailua oli yhä kaunein unelma, jonka olin koskaan kuullut.
Tiedän kyllä, mitä hän olisi vastannut.
Hän olisi sanonut, että mikään ei ollut mennyt niin kuin hän olisi halunnut. Ei hänen oma elämänsä eivätkä vuodet minun kanssani. Ja että minä olin ollut reipas. Ja minä olisin sanonut hänelle totuuden: että totta kai minun lapsuudestani oli puuttunut tiettyjä asioita, mutta samalla minä olin myös saanut paljon sellaista, mitä muilla ei ollut."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.