Rakkaudessa erottamattomat (Johanna Adorjan)

Tarinat juutalaisvainoista kiehtovat minua. Haen niistä tragiikkaa, joka tapahtumien todenperäisyyden vuoksi käy tunteisiin paljon lujemmin kuin muut tarinat. En lakkaa ihmettelemästä sitä, miten äärimmäisen sopeutuva ja selviytymiskykyinen eläin me ihmislajina olemme. 
Ja siksihän me juuri olemme.

"Lokakuun 13. päivänä 1991 minun isovanhempani tekivät itsemurhan."
Näin alkaa tanskalais-saksalais-unkarilaisen Johanna Adorjanin esikoisromaani Rakkaudessa erottamattomat. Se kertoo unkarinjuutalaisesta pariskunnasta, kirjailijan isovanhemmista, jotka ympäristöään hämmästyttäen päättivät elämänsä yhdessä toteutettuun itsemurhaan. Pariskunta, joka oli kokenut keskitysleirin ja maastapaon, saanut turvan Tanskasta, ja elänyt siellä päällisin puolin onnellisen elämän.

Itsemurha on mielenkiintoinen ilmiö. Vierastan monien omaksumaa ajattelutapaa, jossa itsemurhan tekijä hyvin ankarasti tuomitaan äärimmäisen itsekkääksi, ja lisäksi sairaaksi. Tai toisinpäin: niin sairaaksi, että saattoi tehdä niin itsekkään teon.
Eikö juuri sen kieltäminen toiselta olisi äärimmäistä itsekkyyttä? "Et sinä saa kuolla, minä tarvitsen sinua." Minä vaadin sinua elämään minun takiani.

Kirjassa itsemurhan tekevän pariskunnan vaimo on jo moneen kertaan elämässään todennut tekevänsä itsemurhan välittömästi, jos hänen miehensä kuolee. "En voi elää päivääkään ilman häntä." Tuota voinee hyvällä syyllä sanoa jo hieman epäterveelliseksi riippuvuudeksi varsinkin naiselle, jolla on kaksi lasta. Ja puheet eivät jääneet vain puheen tasolle, vaan tulivat toteennäytetyiksi sen jälkeen, kun mies oli sairastunut ja saanut vain muutaman kuukauden elinaikaa. Silloin vaimo taivutteli tämän ottamaan itsensä mukaan kuolemaan. Jumalaan tämä vain syntyperältään juutalainen pariskunta ei uskonut, ja se teki itsemurhasta helpompaa. "Lapset kyllä selviävät, he ovat jo aikuisia." 

Tuo tuntuu kieltämättä jo itsekkäältä. Mutta onko se? Olisihan se toki ystävällistä lapsia kohtaan jäädä. Mutta jäädä onnettomana, kyvyttömänä antamaan itsestään mitään, jäädä vain tehdäkseen muille mieliksi? Aivan pienikin ripaus depressiota, niin vanhalla iällä äärimmäisen symbioottisesta viidenkymmenen vuoden avioliitosta leskeksi jääminen ei varmasti näytä maistamisen arvoiselta kakkupalalta. Kyllä se ihan ymmärrettävää on.

Mutta sitä minä kammoksun, että parisuhde on päästetty niin tiukaksi kuin se kirjan pariskunnalla on. Kaikesta paistaa ilmi se, että rouva ei ehtinyt elämässään ymmärtää, mitä tarkoittaa itsensä rakastaminen. Hän eli miehensä kautta. Se tulee selväksi viimeistään rouvan ystävättären muistellessä, miten tämä joskus itki sitä, että kukaan ei rakasta häntä paitsi hänen miehensä, ja jos tämä häneltä joskus otetaan pois, hän tappaa itsensä. Nykyaikana tuo ystävätär olisi antanut naiselle post-it lapulla luottoterapeuttinsa puhelinnumeron. Mutta juutalaisvainoista selvinneellä kourallisenrippeellä juutalaisystävyksiä oli varmasti jokaisella sen verran aihetta itkuun omassakin elämässä, ettei yhden ystävättären pieni vuodatus ylittänyt vielä huolen kynnystä.
On kohtalaisen kamalaa ajatella toisen maailmansodan jälkeisten juutalaisten elämää: unkarinjuutalaisistakin tuhottiin kaksi kolmesta. Jokaisesta perheestä ja suvusta oli käynyt rankka kato. – Lähde siitä sitten hymyhuulin puhtaille lumille.

Itsemurha on siinäkin mielessä mielenkiintoinen ilmiö, että se tavallaan todistaa ihmisen vapaan tahdon. Eläinmaailmassa eläinten vaistot ja vietit tähtäävät kaikki kahteen seikkaan: suvun jatkamiseen ja omaan hengissäsäilymiseen. Suvun jatkamisen eteen joissakin lajeissa uhrataan oma henki, mutta pääosin ykkösprioriteetti on pitää henkensä. Mutta sitten siellä eläinkirjan loppusivuilla onkin laji, jonka edustaja saattaa yhtäkkiä päättää, että minä en täällä muuten enää kuppase kun tuo kaverikin lähtee! – Minä lähden! Omalla tahdollaan siis kumoaa luontaiset viettinsä. Se on jännä! 
"Ei siinä mitään jännää ole, pelkkä aivokemiallinen häiriö", sanoo joku. Mutta kaikki käyttäytymisemmehän on aivokemiaa. Osoita minulle "häiriön" ja "normaalin" raja. "No se menee siinä kohdassa, missä ihmisen käyttäytyminen alkaa tulla vahingolliseksi itseä tai muita kohtaan", sanoisi toinen. Mutta emmekö mekin, "normaalin" piiriin suurimman osan aikaamme lukeutuvat omaa käyttäytymistä, joka on vahingollista ainakin mielle itsellemme: syömme itsemme ylipainoisiksi, roikumme väkivaltaisissa parisuhteissa ja nuuskaamme?
Onko niin, että terveen ja normaalin piirissä ei ole tilaa itsemurhille? Ehkä olen itsekin sitä mieltä. Mutta välillä törmää kovin yksipuolisiin kannanottoihin, ja niihin niinkin monisyisessä ilmiössä kuin itsemurha ei ole aihetta.


Adorjanin kirja laittoi paitsi miettimään juutalaisvainoista selvinneiden ihmisten elämää, itsemurhaa ja sen oikeutusta, myös sitä, mitä meistä jää muistoksi, kun olemme kuolleet. Mitä musta jää kun mä lähden täältä soi päässäni Erinin äänellä kirjaa lukiessani.
Kirjailija kiersi haastattelemassa isovanhempansa ja iso-isovanhempansa tunteneita ihmisiä kirjaansa varten (ja varmaan myös itseänsä varten, lääkitäkseen juurettomuudentunnettaan). Oli mielenkiintoista huomata, millaisista piirteistään ihmiset tulevat muistetuiksi.
Mitä minusta muistetaan kun olen mennyt? Jollakin voi häneltä sitä kysyttäessä tulla mieleen, että ajoin omituisen pienellä autolla. Eikä hän ehkä muistaisi mitään muuta. Toinen taas muistaisi, että pidin rannekelloista ja että tervehdin kovaäänisesti. Ja kun sain hikan, sen kuuli suuren automarketin toiseen päähän. 
Suurta. – Mutta tuon kaltaisia asioita ihmiset muistavat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.