Pianonsoiton taide (Heinrich Neuhaus)



Olet varmasti lukenut tämän kirjan, ja tiedät, miten tärkeä se on jokaiselle pianonsoitonharrastajalle, sillä olethan toki perehtynyt laajasti alan kirjallisuuteen, jonka joukossa Neuhausin – hänethän sinä jo tunnetkin – opus on kiistattomimpia klassikoita.

Siinä teille maistiaista pianisti Heinrich Neuhausin asenteesta, joka kantaa läpi hänen kirjansa Pianonsoiton taide. Tuo ylimielinen asenne, tai sen tuntu, ilmenee viittauksina muiden ihmisten sanomisiin vaivautumatta ollenkaan avaamasta, mistä on kyse, kääntämättömien latinankielisten sananparsien ladelmina ja ennenkaikkea puheena "lahjattomista", joiden opetuksesta Neuhaus konservatioriovirkansa ansiosta on jo onneksi vuosia sitten vapautettu. Kirja on selvästi kirja Moskovan konservatorion opettajalta hänen oppilaidensa – kansainvälisen tason ammattipianistiksi tähtäävien – kaltaisille, eikä niinkään minun kaltaisilleni suomalaisille, leppoisasti harrastussoitteleville "vähälahjaisille".

Pianonsoiton taide on pianistien keskuudessa klassikko. Se on teos, joka antaa ohjeita harjoitteluun ja kasvattaa lukijaansa muusikkouteen. Se ohjaa pianisteja taistelemaan väsymättä saavuttaakseen sen tulkintakyvyn ja ne tekniset valmiudet, jotka mahdollistavat tuottamaan ulos täsmälleen sen, minkä säveltäjä on halunnut palvelijansa kertovan.
Tavalliselle harrastajalle, joka ei käytä pianonsoitonharjotteluun kymmentä, välttämättä edes sitä vähintä neljää tuntia vuorokaudessa, kirja on omiaan langettamaan harteille raskaan huonommuuden tunteen.


Jos
minulla olisi ollut aivan pienestä lapsesta saakka Neuhausin kaltainen itä-eurooppalainen pianonsoitonopettaja, olisin ehkä kasvanut ajattelemaan, että vain pianonsoittamisella on merkitystä.
Olisin ehkä kasvanut taitavaksi pianistiksi.
Neuhausin kirjasta olisi voinut tulla minun raamattuni. –
Eikä se olisi edes väärin.
Mutta minusta tuollainen aivopesuntuoksuinen fanaattisuus on epämiellyttävää – vaikka se olisi niinkin vaarattoman asian, kuin pianonsoiton puolesta. 

Jos Neuhausin kirjaa lukiessa unohtuisi kriittisyys –
jos sitä lukisi pieni lapsi.
Jos hänessä heräisi kokemus, että minä en ole kyllin. –
Ei sekään olisi väärin.
Mutta minä toivoisin, että minun lapseni ei lukisi koko kirjaa. 
Lähettäisin hänet maailmalle ja sanoisin, että ime tätä kaikkea kaikin aistein
piirrä, lue ja laula
     ja hyppele holtittomasti ympäriisi. 


Onhan toki totta, että vain vaativa opettajuus synnyttää maailmankuuluja muusikoita: mutta kuinka paljon tuota liian vaativaa opettajuutta toteutetaan niihin, jotka vain haluaisivat harrastaa? Kuinka paljon sillä lyödään maahan, tuotetaan tunnetta huonommuudesta – valmistetaan liukuhihnalla itsetunto-ongelmia?
- -

Vaikken ainakaan itse, ehkä juuri tuon kyllin vaativan pedagogin puuttuessa elämästäni, kykene koskaan saavuttamaan sitä "todellista muusikkoutta" jonka myös Neuhaus hautansa takaa tunnustaisi, hänen kirjastaan saatoin kuitenkin kuin varkain poimia käytännön ohjeita oman harjoitteluni tehostamiseksi ja omien oppilaideni avuksi. Kirja oli myös mielenkiintoinen kurkistus "oikeiden muusikoiden" ajatteluun ja elämään: kuinka pelottavan paljon se ottaa – mutta kuinka paljon se sille omistautuneelle näkyy myös antavan. 
Ja mainio kenttä reflektoida omaa suhdetta musiikkiin ja omiin tavoitteisiin muusikkona.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.