Nuoren addiktin omakuva (Bill Clegg)

 
Oli ihminen, joka ei rakastanut itseään. Oli tapahtunut paljon pahaa, joka oli satuttanut häntä, ja jättänyt ihmiseen epäilyksen siitä, että hän ei koskaan riittäisi; että hän ei koskaan yltäisi tulla rakastetuksi, ja ettei hän – omasta mielestään – edes sitä ansitsisikaan.

Elämä vei kuitenkin eteenpäin. Tuli rakkaus, tuli työ, tuli kaunis koti ja paljon ystäviä. Mutta ihminen ei voinut uskoa, että elämä todella olisi hänelle hyvä. "En ansaitse tätä", hän ajatteli, tuntien itsensä suureksi valehtelijaksi. Hänen oli saatava ympäristö ymmärtämään, ettei hän oikeasti ole mitään. Hänen oli saatava ympäristö rankaisemaan häntä. 
Tulisi suunnaton kärsimys, niin suuri, että kaikki räjähtäisi. Ja sitten ei olisi enää mitään. Sillä, mitä ennen tuota räjähdystä tapahtuisi, ei olisi mitään väliä. Kaikki olisi kuitenkin kohta loppu.

Mutta ympäristö rakastikin ihmistä. Se ei tarttunut ruoskaan, johon ihminen sitä vaati tarttumaan.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii
 
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. 

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii.


Tämä oli yksi parhaista. Minä ahmin tämän. 
Illalla kun oppilaat olivat menneet, istuin säkkituoliin ja avasin sen. Halusin käydä ajoissa nukkumaan, jotta jaksaisin aamun luennolle. En saanut unta, Luojan kiitos – sain palata kirjaan. Nukuin sitten yli aamuluentojen siihen tunteeseen, että illan ensimmäinen oppilas on jo oven takana. Ei ollut. Sain palata kirjaan. Itkin vähän, ja sitten se loppuikin.

Kirja avaa oven huumeriippuvaisen mieleen sellaisella rehellisyydellä, että linnut tippuu puista. Kirjassa on monta puolta; yhtäältä se on rivo ja julkea, toisaalta liikuttavan kaunis. Kustannusalalla työskentelevä kirjoittaja taitaa tietää, että shokeeraaminen myy. Ja että kauniissa paketissa tarjoiltuna kamalatkin asiat muuttuvat kauniiksi luettavaksi. Jollakin tapaa tuo asetelma – kaunis runollinen kieli, mutta rankka sisältö – tuo mieleen Rauhalan Taivaslaulun. Vaikka vastakohtaisempia elämäntarinoita tästä maailmasta tuskin löytyy.

Teemaksi karun narkkarielämän kuvauksen rinnalle nousee kaiken kestävä rakkaus: rakkaus, jota Noah, kirjoittajan poikaystävä, kirjoittajaa kohtaan osoittaa, on kestämättömän kärsivä ja kärsivällinen. Se, mitä Noah huumeriippuvuutensa ajaman kumppaninsa rinnalla joutuu kestämään ja näkemään – se on jotakin, mikä olisi liikaa kenelle tahansa. Hänen rakkautensa kärsii, kärsii tuhansissa liekeissä,
mutta se kestää. Aina se kestää.
Ja vasta, kun hän on pelastaut rakastamansa, hän suo itselleen levon.
Että sellaista on todella! Että aina, kaiken jälkeen, hän on siinä taas.

Miten lukija toivookaan, ettei hänen enää tarvitsisi kärsiä.

Noah tuo mieleeni erään toisen samannimisen: Nicholas Sparksin luoman Noahin esikoisromaanissaan Kuuntele vain muistojasi. Aina uskollisen Noahin, joka ei koskaan lakannut toivomasta ja odottamasta.

"
Olo on kuin unessa, kun leikkaan crackista pienen kermanvärisen siivun ja lataan sen piipun päähän. Asia ei tunnu todella tapahtuvan, kun naksautan sytytintä ja kuljetan liekkiä lähemmäs piippua. Tilanne ei tunnu vähimmässäkään määrin väärältä, kun puhallan tutun savun pois ja elän sen jälkeiset sekunnit, kaikki tuntuu kuin vanhan ystävän tapamiselta, paluulta mitä uskomattomimpaan keskusteluun, joka keskeytyi seitsemän kuukautta sitten mutta jatkuu nyt niin kuin ei mitään. Mutta kysymys on muustakin kuin keskustelusta, sillä tämä on kaikkien aikojen parasta seksiä, maittavin ateria ja kiehtovin kirja – kuin palaisin kaikkien niiden ääreen yhtä aikaa, tulisin takaisin kotiin, ja kun rojahdan tuolilleni ja katson savun tuprahtelua toimistossani, ensisijainen tunteeni on: Minkä ihmeen takia lähdin ikinä pois?
- -
Vedän lisää pillereitä. Poltan lisää. Juon lisää. Etsin paperinpalan, kirjoitan siihen En kestä enää, viestin jonka Noah jätti niin monta kertaa kirjekuorien takapuolille eteiseemme, ja panen lapun sängyn viereen. - -
Pillerit ovat melkein loppuneet. Mietin, ensimmäistä kertaa muuten, haluanko todella jatkaa näin. Ehkä minä kykenen vielä ryömimään ulos tästäkin kaivosta. Haluanko todella kuolla? Pysähdyn, ja äänet katolla lakkaavat myös. Kaikki on hiljaista lukuun ottamatta veren jylyä silmien takana, korvissa, rinnassa. Kuulen vain miten elämä jyskyttää väsyneessä ja kipeässä ruumissaani. Haluanko minä tehdä näin? Nyt? Katolta kuuluu miten jokin napsahtaa poikki, ja minä säikähdän. 

Haluan, ajattelen samalla kun nojaudun eteenpäin – nappaan pillerilasin ja sujautan viimeiset kymmenenkunta suuhuni. Haluan, sanon ääneen miehille katolla ja niille jotka takuulla kuuntelevat autoissa. HALUAN, huudan ennen kuin huitaisen pullosta viimeiset votkat. Haluan, kuiskaan kiukkuisesti ja lataan viimeisen puhtaan piipun halkeamispisteeseen. Haluan ja Haluan ja Haluan, kun vedän loput kaikesta, raajojeni liike hidastuu ja pitkään odotettu suuri unelias allto kohoaa, nousee huippuunsa ja lopulta hajoaa. Haluan.- -

Noah.  Terve, sanon. Kotona ollaan. Apua. Kiltti. - -
Noah. 
"
Kun ihminen ei enää kykene vastaamaan omista teoistaan; kun ihminen ei enää kykene vastaamaan itsestään, kun hänen tahtonsa ei enää ole vapaa; kun fyysinen riippuvuus on niin vahva, että mikään muu ei enää merkitse: kenellä silloin on vastuu?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.