Veljeni Leijonamieli (Astrid Lindgren)


Veljeni Leijonamieli on tarina kahdesta veljeksestä: heidän kuolemastaan ja kuolemanjälkeisestä elämästään, kaipuusta, urheudesta, sekä hyvyydestä ja pahuudesta ihmisissä.

Se on tarina sisarusten välisestä rakkaudesta ja kumppanuudesta, mutta perin yllättävän teeman se nostaa esiin myös: pitkälti saman, kuin mitä Johanna Adorjan käsittelee mietityttävässä teoksessaan Rakkaudessa erottamattomat
Enpä todellakaan olisi osannut odottaa. – Lastenkirjalta.


Lindgrenin kirjoittama Nangijala on mielenkiintoinen paikka. Se on kuin uusi taso, toinen ulottuvuus jossakin, kuin tuonpuoleinen. Siellä sairaus ja kärsimys ovat poissa, rammat kävelevät jälleen
ja sokeat saavat näkönsä. Sinne päästään kuoleman jälkeen. – Se on hyvä paikka.
Aivan niin kuin taivas.
Lindgren kirjoitti tuonne paikkaan kuitenkin pahan.

Voiko pahuus tulla taivaaseen? Maailmassakaan ei ollut ensin pahaa, sitten se tuli. Luikerteli paratiisiin kuin Jussi Kirsikkalaakson iki-ihaniin illanviettoihin.
Tarkoittikohan Lindgren, että hyvyys oli pysyvää, paha kylässä vain; vai tarkoittiko hän, että lapsikullat, minne ikinä menettekin, minne ikinä uskotte pääsevännekin: se on siellä taas – se on siellä aina.

Hän kirjoitti hyvän voittamaan, mutta jätti vielä kärsimyksen. Se paikka ei ollutkaan vielä taivas.  Oli vielä jotakin muuta, jokin toinen paikka, jotakin paljon parempaa.
Niin hän kirjoitti vielä uuden tason. Ja teki selväksi, että kirjoittaisi varmasti vielä monta muuta, vaikka maailman ääriin, jos vain viitsisi. Eivät ne tähän vielä loppuneet.


Herätteleekö Lindgren meitä pohtimaan maailmamme yksiulotteisuutta? Monissa uskonnoissa uskotaan jälleensyntymiseen: elä elämäsi ollen leijonamieli, ja sinua odottaa jokin parempi. Vaikka sait vain vähän, käytä se viisaasti. Älä ole rikkahippunen.

 Jäin miettimään, mitä Lindgren tahtoi sanoa. Loppuratkaisu vie veljekset jälleen samaan tilanteeseen, missä oltiin kirjan alkupuolella: paikkaan, missä kaikki on hyvää, mutta jonka suhteen joutuisimme kenties huomaamaan, ettei niin olekaan, jos vain saisimme seurata tarinaa pidemmälle.

Ajattelin että voisimme taaskin hypätä. Tuosta jyrkänteeltä. Niitylle tuonne.
– Niin, silloin me kuolemme, minä sanoin. – Mutta pääsemmekö me sitten Nangilimaan?
– Pääsemme, siitä voit olla varma, Joonatan sanoi. – Heti kun kosketamme maata, näemme jo Nangiliman valon.

Ja niin he hyppäsivät. Kuin Thelma ja Louise.
Onneksi he saivat sentään nähdä valon.
Mutta kuinka kauan on hyvyyttä sielläkään?

Loppuuko heidän matkansa koskaan?
Ratkaiseeko pois pääseminen lopulta mitään? 
Onko vaeltava sielu onnellinen?

Onko itsemurha ratkaisu?

Entä, jos he eivät olisikaan nähneet valoa?


Yksi seikka minua erityisesti jäi vaivaamaan: oliko Joonatanin ratkaisu lopussa urheutta vai pelkuruutta? Itsemurha – kestävämmillä vaihtoehdoilla aina korvattavissa. Mutta toinen vaihtoehto oli neliraajahalvaantuneena makaaminen loppuelämän.
Voimmeko edes nähdä heidän tekoaan tarinassa itsemurhaan verrattavana? Hehän tiesivät, että heitä odotti uusi paikka, se oli aivan käden ulottuvilla. Hyppääminen oli heille kuin askel vankityrmästä juhlasaliin. Emmekö olisi itse astuneet?


"Noniin lapset, hyvää yötä!"



Minkähän ikäisille lapsille tätä lukisin? Pelkäisin, etten osaisi vastata, jos he siitä jotakin keksisivät kysyä.
Taitaisin jättää lukematta.
 

13 kommenttia:

  1. Tästä kirjasta puhuttaessa usein nousee esiin se, että tämä on aikuisille rankempaa luettavaa kuin lapsille. Lapsia suojelee heidän oma viattomuutensa ja tietämättömyytensä, he ymmärtävät kirjan eri tavoin. Lapselle luettaessa hän ei välttämättä pidä kirjaa synkkänä, vaan päinvastoin. Se mitä lapsi osaisi kysyä kirjasta on sitten eri asia. Tai se mitä siihen vastaisi. Vaikka eikö rehellisyys ole aina parhain vaihtoehto?

    Minusta kirja oli synkkä kun sen luin, mutta olinkin vanhempi silloin. Mutta samantapaisia satuja minulle on lapsena luettu (toisin sanoen "vanhempaa kirjallisuutta" ei nykypäivän Carseja ja muuta) enkä koe olevani mitenkään erityisen trautisoitunut niistä :D

    VastaaPoista
  2. Mä luin lapsena sen alun sellaisesta Lindgrenin kokoelmateoskirjasta enkä sen jälkeen halunnut enää lukea loppua kirjaa ennen kuin lukiossa vasta. Mutta jälkikäteen arvioituna se alku oli pahin ja jatkonkin olisin kestänyt jo nuorempana ihan hyvin.

    Sä olet (mun havaitsemana) toinen, joka puhuu itsemurhasta lopussa ja edellisellä kerralla se tuli ihan puskista. Mä en vieläkään pysty jakamaan sitä tulkintaa, kun mä itse olen koko ajan käsittänyt sen niin, että yhdessä paikassa ollaan vaan tietty aika ja sitten seurataan valoa sinne seuraavaan paikkaan (jotain jälleensyntymätyyppistä kai sitten).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä jo käyttämäni lainaus selittää ton itsemurhatulkinnan:

      "Ajattelin että voisimme taaskin hypätä. Tuosta jyrkänteeltä. Niitylle tuonne.
      – Niin, silloin me kuolemme, minä sanoin."

      Tossahan ilmenee keskustelijoiden tiedostavan hypyn johtavan kuolemaan, ja silti hyppy toteutetaan = tehdään itsemurha (jotta päästäisi jälleensyntymään).

      Poista
  3. Tämä on minulle Lindgrenin kirjoista ehkä rakkain – uskomattoman kaunis ja koskettava tarina, joka lumoaa aina joka lukukerralla yhtä vahvasti. Tykkäsin tästä myös jo lapsena paljon, mutta tuntuu, että silloin en ehkä ymmärtänyt sen kaikkein synkimipiä sävyjä.

    Tuosta itsemurhasta sen verran, että en koskaan käsittänyt kirjan loppuratkaisua itsemurhana. (Joskus luin jostakin muustakin blogista järkyttyneenä sellaisen tulkinnan.) Itselleni se on vain aina näyttäytynyt ikään kuin luonnollisena matkustustapana maailmasta toiseen sellaisen maailmankuvan sisällä, jossa pystyy aina syntymään uudelleen ja aloittamaan alusta, kun sen hetkinen ruumis tuhoutuu. Jos asian ottaa itsemurhan kannalta, niin tieysti kirja asettuu aika kyseenalaiseen valoon lastenromaanina. Ylipäätänsä kuolema käsitetään eri tavalla kirjassa kuin mitä länsimaiset ihmiset yleensä, siksi ei omasta mielestäni ole mielekästä soveltaa kirjaan itsemurhan käsitettä. Tavallaan siinä ei kuitenkaan murhata itseään, siirrytään vain maailmasta toiseen.

    VastaaPoista
  4. Tämä on se kirja, jota aloin pahaa aavistamatta lukea lapsille, ja oli pakko lopettaa, kun liikutuin niin paljon itse. Minusta tämä on aikuisten kirja.

    VastaaPoista
  5. Minulle kirja on ennen kaikkea uskomattoman kaunis kuvaus sisarusrakkaudesta. Vaikka tuosta poimimastasi lainauksesta saa kuvan itsemurhasta koin ratkaisun Anna J:n tavoin ennemmin fantasiaelementtinä, maailmasta toiseen siirtymisenä. Kirja oli minulle niin vahva lukukokemus, että koen kirjan ennemmin aikuisten kuin lasten kirjana, vaikka lapsi kokisikin kirjan "kevyemmin". En aio antaa tätä vielä omille 5- ja 7-vuotiaille lapsille luettavaksi.

    VastaaPoista
  6. Oi, ehdoton suosikkini. Itse löysin tämän ala-asteikäisenä mummolan kirjahyllystä. Tylsinä, kuumina kesäpäivinä ahmin kirjan loppuun ja muistan kyllä itkeneeni, mutta samalla kirja jäi mieleen tavattoman kauniina. Nangijalan maailma kiehtoi minua silloin vähän samaan tapaan kuin Harry Potterin maailma nykyään. Ostin kirjan omaan kirjahyllyyni aikuisena ja luin silloin tällöin. Omien lasteni kohdalla maltoin odottaa, kunnes he olivat 4- ja 6-vuotiaat. Silloin luimme tätä jatkokertomuksena varmaan kuukauden verran. Harvasta kirjasta ovat noin pienet lapset meillä syttyneet niin kuin tästä. Ajattelin, että 4-vuotias ei ehkä jaksaisi kiinnostua noin pitkään samasta tarinasta, mutta mitä vielä! Iltoja odotettiin kuin kuuta nousevaa, että päästäisiin luku eteenpäin. Tyttöjäni kiehtoivat erityisesti lohikäärmeet ja taistelu pahaa vastaan. Kuten Katri kommentissaan mainitsi, lapsia suojaa tällaisissa tarinoissa heidän oma viattomuutensa. He olivat ohimenevästi surullisia kuolemaa käsittelevissä kohtauksissa, mutta kokivat tarinan enemmän fantasiaseikkailuna. Minä suosittelen tätä kirjaa kaikille.

    VastaaPoista
  7. Astrid Lindgren on ehdottomasti yksi lempi kirjailijoistani, ja tämä on odottanut kirjahyllyssäni jo pitkän aikaa. Ehkä nyt vihdoin ja viimein sen saisin luettua! Muistan kylläkin että nuorena tätä olisi minulle luettu mutta ei ole jäänyt sen selvemmin mieleen, ainakaan en ole mitään traumoja saanut :D Tiedän kuitenkin jo nyt että näin vanhemmiten kirja on aivan erillainen ja kyyneliltä ei taideta välttyä.

    VastaaPoista
  8. Tämä on minulle ainoa vaikea Lindgrenin kirja (melkein kaikkia muita rakastan, joskin Katto-Kassinen aiheuttaa myötähäpeää Pikkuveli-paran puolesta). Olen lukenut kirjan monesti ja viime keväänä luin ekaluokkalaiseni kanssa. Kirja itketti meitä molempia, joskin lapsi toki pääsin paremmin mukaan seikkailuun. Minä itse jäin miettimään, että onko kyseessä tosiaan luovuttaminen ja hyppy kuolemaan vai jotain ihan muuta - ja miten lapset sen tajuavat? En erityisemmin pitänyt kirjan lopusta, koska jotenkin kuolema kuolemasta, vaikkakin hyppy rakkaan veljen kanssa, tuntui jotenkin - ja sittenkin - helpolta ratkaisulta, vaikeuksien väistämiseltä.

    Mutta hienostihan tämä on kirjoitettu ja kirjassa on paljon kauneutta.

    VastaaPoista
  9. Kyllä kai loppu on selkeä kuvaus itsemurhasta? Näin sen Lindrgren itsekin on tulkinnut vastatessaan kirjan julkaisun jälkeen saamaan kritiikkiin.

    Lindgren muuten kertoi myöhemmin mitä Kaarlelle ja Joonatanille tapahtui hypyn jälkeen:
    "De två bosatte sig i Mattisgården i Äppeldalen tillsammans med Mattias. Karl och Jonatan kunde nu bygga kojor, rida omkring i skogarna och sova vid lägereldar. Karl fick en egen hund, Mecke. Den onde Tengil och förrädaren Jossi hamnade inte i Nangilima utan i ett annat land som heter Lokrume."

    VastaaPoista
  10. En ole ikinä ymmärtänyt, missä kohtaa Astrid Lindgren kirjoittaa lasten itsemurhasta. "...Kaarle Leijona oli palon syttyessä yksinään vuodepotilaana...paikalle saapui hänen veljensä...ennen kuin kukaan ehti puuttua poika syöksyi ilmiliekeissä roihuavaan taloon auttamaan veljeään...kauhun valtaama väkijoukko, joka oli kokoontunut talon ulkopuolelle, joutui toteamaan....heittäytyi epäröimättä kadulle....lasten äiti...asiakaskäynnillä...kotiin palatessaan sai vaikean shokin". Enemmän tämä kai iskee aikuisten kipukohtiin.
    Lopun hyppy Nangilimaan on sekin pelkkää lohdutusta: uskoa sielun vaellukseen tai johonkin vastaavaan, siis aikuisille.
    Välissä on seikkailu lapsille - vai uskonnollinen vertauskuva taivaasta ja helvetistä aikuisille?
    Eikö juuri tässä ole Lindgrenin kirjoittamisen ylivertaisuus.
    Sattuneesta syystä kaivoin tänään kirjahyllystäni oman kappaleeni, pölyisen ja melkein käsiin hajoavan (kuudes painos 1986). En enää muista, minkä ikäinen samana vuonna syntynyt lapseni oli kun luimme kirjaa ensimmäistä kertaa yhdessä. Elokuvakin tuli katsottua useampaa kertaan. Ja taitaa historiaan mahtua muutama karmean pettymyksen tuottanut teatteriversiokin.
    Eri vaiheissa tarina on herättänyt erilaisia kysymyksiä ja keskusteluja, mutta minkäänlaista ahdistusta en muista sen lapsessani herättäneen. Uskon sen johtuvan siitä, että alun ahdistava tilanne on puhuttu joka kerta sellaisilla tasoilla, joita lapsen mieleen on kulloinkin noussut. Aikuisena hän on lukenut sen itsekin, ja pitää siitä. Olemme myös puhuneet tästä "yllyttää lapsia itsemurhaan" -keskustelusta. Ihmetellen!

    VastaaPoista
  11. Wau. En voi muuta sanoa. Olet tosi taitava kirjoittaja!

    VastaaPoista
  12. Pakko kommentoida, että minulle ainakin luettiin kyseistä tarinaa pienenä ja elokuvankin näin useita kertoja ollessani ehkä viiden vuoden ikäinen. Nyt olen 16-vuotta ja tilaamassa tätä kirjaa netistä, sillä pitkään on ollut tarkoitus se lukea. Se, mitä minulle lapsena on jäänyt tarinasta mieleen voi olla erinlainen kuva, kuin minkä siitä nyt saan. Muistan sen, että pidin tarinasta erittäin paljon ja koin sen jollain tavalla älyttömän kauniiksi kertomukseksi. Itse en ainakaan kokenut tuota itsemurha -juttua niin traumatisoivana tai mitään. Lapsena kun sen ajattelee ihan erillälailla. Sitä ajattelee, että nyt he pääsevät yhdessä hyvään paikkaan. Tällainen on minun näkemykseni :D

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.