Veronika päättää kuolla (Paulo Coelho)


Paulo Coelho on itse ollut mielisairaalassa usempaan otteeseen. Hän, jos joku, on joutunut pohtimaan, kuka tässä maailmassa on hullu ja kuka normaali, kuka mieleltään sairas, kuka terve. Romaanissaan Veronika päättä kuolla hän aukaisee nuo mietteensä kietoen filosofiansa jälleen viihdyttäväänkin tarinaan.


 – Sen vuoksi itkinkin, Veronika sanoi. 
– Otin unilääkkeen koska halusin tappaa ihmisen jota vihasin. 
En tiennyt, että sisimmässäni oli toisia veronikoja joita voisin rakastaa.


Tarinan päähenkilö Veronika yrittää itsemurhaa. Hänet toimitetaan Vileteen, epätavalliseen slovenialaiseen mielisairaalaan. Siellä hänen itsetuhoisuuteensa kokeillaan uutta parannuskeinoa: tietoisuutta kuolemasta.

Jos sinä näkisit hautakivesi päivämäärän, joka olisi jo ensi viikolla, eikö sinulle tulisin hätä? Kiire tehdä kaikki se, minkä olet aina halunnut tehdä. Kiire sanoa kaikki se, minkä haluaisit sanoa, mutta mitä et ole kehdannut, ehtinyt tai uskaltanut. Tuon viikon aikana miettisit ehkä hieman tavallista vähemmän sitä, mitä muut sanomisistasi ja tekemisistäsi ovat mieltä. Todennäköisesti tuosta tulisi hyvä viikko. Kukkuratäyteinen elämää ja tunteita.
Jos olisit masentunut, kiittäisit Luojaasi saadessasi tietää helpottavan kuoleman olevan jo aivan oven takana. Mutta mitä varmimmin sinulle kävisi kuin Veronikalle: ahmiessasi viimeistä viikkoasi huomaisit, mikä on mennyt pieleen. Huomaisit, 
että elämässä on makua vielä.

Et haluaisikaan lähteä.

 "Yksi päivä on jo ohi. Enää neljä tai viisi."
Hän käveli hetken, jotta pakkasilma tunkeutuisi hänen ruumiiseensa ja tyynnyttäisi kuohuvan veren ja villisti hakkaavan sydämen.
"No niin, tässä sitä ollaan, tuntini ovat kirjaimellisesti lasketut ja minä panen painoa sellaisten ihmisten puheille joita en ole nähnyt aiemmin ja joita en kohta enää näe. Kärsin, suutun haluan hyökätä ja puolustautua. Miksi ihmeessä tuhlaan aikaani tuollaiseen?"
--

Hän  pysähtyi keskelle jäistä puutarhaa. Juuri siksi että oli pitänyt kaikkea joutavana, hän oli ottanut vastaan sen minkä elämä oli antanut hänelle luonnostaan. Teini-ikäisenä hän oli ajatellut, että on liian varhaista tehdä valintoja; nyt nuorena aikuisena hän oli tullut siihen tulokseen, että on liian myöhäistä muuttaa mitään.


Kirja on mainio. Olin aloittaa sen uudestaan heti sen päätettyäni, mutta se jäi. Uutta syvyyttä siinä on kuitenkin tavoittaa vielä moneen kertaan.
Ja sanonpa sen, mitä ajattelen: se, jonka mielestä kirja on huono, ei kirjaa ymmärrä.


On niitä, jotka eivät siedä kuolemasta puhuttavan. Mutta siitä on pystyttävä puhumaan. Minun on ymmärrettävä, että minä en ole täällä ikuisesti, ja minun on ymmärrettävä, etteivät minun läheisenikään ole täällä ikuisesti. Tuon muistaminen ei vaadi synkkämielisyyttä eikä perustavanlaatuista pessimismiä. Se voi olla avain kykyyn nauttia elämästä: elää jokainen hetki, 
elää ulos kaikki.

Kirja saa pohtimaan sitä, käytänkö minä elämäni niin, että päivieni päättyessä tiedän eläneeni sen täyteen. Käytänkö minä elämäni sillä tavalla, miten minä sen haluan käyttää? Kuinka paljossa olen orja muille? Kuinka paljossa olen itse itseni orjaksi sitonut? Kuinka paljon laimennan persoonani ilmentämistä sen pelossa, että olemukseni herättäisi jossakussa jonkinlaisia tunteita? Mitä jos joku ei pidäkään sanomastani?
Kirja vie miljoonan tärkeän ajatuksen äärelle: älä kahlitse itseäsi, ihminen! – Älä ole pelkuri.


Ja mihin hän oli tuhlannut kaiken energiansa tähän mennessä? Ponnisteluihin jotta kaikki hänen elämässään jatkuisi samanlaisena. Hän oli luopunut monista toiveistaan, jotta hänen vanhempansa rakastaisivat häntä edelleen niin kuin lapsena, vaikka hän tiesi että todellinen rakkaus muuttuu ajan kuluessa, kasvaa ja löytää uusia ilmaisumuotoja. Kuunneltuaan eräänä päivänä, kuinka hänen äitinsä oli kertonut nyyhkyttäen avioliittonsa kariutuneen, hän oli mennyt isänsä luo, itkenyt ja uhkaillut, kunnes oli saanut kiristetyksi tältä lupauksen, että tämä ei lähtisi kotoa. Eikä hän tajunnut lainkaan, miten kalliin hinnan nuo kaksi joutuivat siitä maksamaan.
--

Oli totta, että hän oli vienyt loppuun saakka monia asioita elämässään, mutta vain sellaisia jotka eivät olleet tärkeitä – hän oli pitkittänyt riitoja jotka olisivat ratkenneet yhdellä anteeksipyynnöllä, tai jättänyt soittamatta miehelle johon oli rakastunut, koska oli ollut sitä mieltä, että heidän suhteensa ei johtaisi mihinkään. Hän oli ollut peräänantamaton juuri siinä mikä oli helpointa: hän oli osoittanut itselleen voimansa ja välinpitämättömyytensä, vaikka oli pohjimmiltaan haavoittuvainen nainen joka ei ollut kunnostautunut koskaan opinnoissa, koulun urheilukilpailuissa tai yrityksissään säilyttää sopusointu perheessä. Hän oli päässyt pienistä virheistään, mutta kärsinyt tappion tärkeissä, keskeisissä seikoissa. Hän oli esiintynyt onnistuneesti itsenäisenä naisena, vaikka kaipasi epätoivoisesti seuraa. Minne hän menikin kaikki katsoivat häntä, mutta yleensä hän vietti loppuillan yksin luostarissa ja katseli televisiota, jonka kanavia ei edes saanut viritetyksi kunnolla. Hän oli antanut kaikkien ystäviensä ymmärtää, että hänenlaistaan tuli kadehtia, ja hän oli tuhlannut parhaat voimanvaransa käyttäytyäkseen itsestään luomansa kuvan mukaisesti.
Sen vuoksi hänelle ei ollut jäänyt koskaan voimia olla oma itsensä, ihminen joka tarvitsi maailman kaikkien ihmisten tavoin muita ollakseen onnellinen. Mutta toiset ihmiset ovat niin vaikeita! He reagoivat asioihin arvaamattomasti, rakensivat puolustuksekseen muurin ympärilleen ja suhtautuivat kaikkeen yhtä välinpitämättömästi kuin hän itsekin. Kun heidän eteensä tuli joku jolla oli avoimempi asenne elämään, he joko torjuivat hänet välittömästä tai saivat hänet kärsimään pitämällä häntä alempiarvoisena tai naiivina.


"Entä ne monet päivät 
joiden aikana tyttö joutuisi miettimään lähestyvää kuolemaansa?
Tohtori Igor pohti vaihtoehtoja pitkään 
ja tuli tulokseen, 
ettei tilanne ollut ollenkaan vakava. 
Tyttö pitäisi jokaista päivää ihmeenä 
– ja sitähän se olikin, 
kun otettiin huomioon mitä kaikkea ihmisen hauraassa elämässä saattoi sattua yhdessä sekunnissa."

7 kommenttia:

  1. Minä olen lukenut tämän monesti. Ja itseasiassa olen etsinytkin tätä kirjastosta, koska en ole lukenut tätä blogiaikana, ja haluaisin kirjoittaa tästä blogiinikin. Tuskin kuitenkaan onnistun kirjoittamaan yhtä hienosti kuin sinä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää hyppäs mun syliin kirpparilla. En ollu kirjasta aiemmin ees kuullu, nimen perusteella ajattelin, että ei voi olla kovin häävi; mutta nousi kyllä lempikirjojen luokkaan!
      Toivottavasti saat kirjan käsiis!:) Positiivinen palaute tuntuu kivalta näin parin kuukauen bloggausjumin jälkeen – mutta tuommosen itteäs väheksyvän vertailun saat lopettaa tähän päivään.;) Lippu korkeelle ja postausta kehiin!8)

      Poista
  2. Olipa kiva lukea positiivinen juttu tästä kirjasta. Minua kirja aikoinaan herätteli mukavasti.

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut kirjan sen ilmestymisvuonna, ja se on pysynyt hyllyssäni, josta siirtyy kaiken aikaa kirjoja divariin. Ajatuksia herättävää pohdintaa elämästä ja kuolemasta.
    Tämä on kyllä ihmeellinen poikkeus Coelhon tuotannossa, joka on mielestäni suurelta osin hyvin pinnallis-kaupallista mukafilosofiaa. Olenkin alkanut kutsua Coelhon pieniä lahjakirjoja koheloiksi.

    VastaaPoista
  4. Minulla on ollut pitkään tarkoituksena lukea Coelholta jotain muuta kuin mietelmiä, tämä on yksi varteenotettavimmista vaihtoehdoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen. Mutta älä sitten pilaa lukukokemusta kiireellä; Coelho ei kuulu niihin, joiden kirjoja voi lukea silmäilemällä. =)

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.