Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (Mikael Niemi)




Mietit tarkkaan, mihin kohtaukseen haluat lukijan vielä palauttaa. 
Minkä värisen valon tahdot jättää päälle, 
minkä sävyisen soinnun ilmaan.
Soitatko lopullisen ja selvän, viet tarinasi loppuun ja lepoon
vai jätätkö leijumaan; kevyenä mutta kuitenkin virittyneenä

vai soitatko viimeistä lainkaan. 

Niemen valinta lopetukselle on mielenkiintoinen. Ajatus, johon päähenkilö viimeisessä virkkeessä jää, on muisto lapsuuden parhaasta ystävästä; tämän kanssa vieteyistä vuosista, jotka ovat jättäneet sammumattoman kaipuun nyt jo keski-ikääntyvään mieheen.

"Niin, Niila, kyllä minä sen jäidenlähdön muistan. Kaksi pikkupoikaa ja omatekoinen kitara.
Rock 'n' roll music.
Ja suussa maistui pojan suudelma."



Tämä teos on ollut minulle olemassa jo yläkoulusta. Kuvakaappaus siitä tehdystä elokuvasta koristi äidinkielenkirjaamme. Populäärimusiikkia vittulanjänkältä. Teiniromaani, jossa kiroillaan ja syljeskellään.
Minä luin mieluummin Tarzaneita ja Douglas-Hamiltonin tutkimuksia norsuista.

Kun teos jälleen pari viikkoa sitten vaati euron ja neljänkymmenen sentin hintaan päästä mukaani Pelastusarmeijan kirpputorilta Rajakylässä, minä myönnyin. Että fine then, tiedänpähän sitten.

Ja nyt minä tiedän: hyvä kirja.
Kai niin voi jo sanoa.  Kirja oli mukava kuvaus poikien maailmasta ja sen avautumisesta teini-ikäisen maailmaan. Lukiessa alkoi muistaa jotakin itsekin. Sitä aikaa kun saunaan mentiin vielä koko perhe ja kun ei sitten mentykään enää. Kalareissuja, sotaleikkejä; sitä, kun olin ampua isää ilmakiväärillä jalkaan. Kun isä ja äiti olivat poissa kotoa ja matot käärittiin juoksukilpailun tieltä.
Alkoi muistaa niitä opettajia, joita kaikki pelkäsivät, ja niitä, kenelle haluaisi vieläkin lähettää postikortin. Alkoi muistaa hirvittävän paljon hyvää jos jotakin ikävääkin.
Tuli ilo siitä, että itselläkin on ollut lapsuus. Metsää ja majat makkaratehtaan raunioissa, järvi ja kumiveneviritykset.

Kirja oli myös mukava kuvaus pienen paikan elämästä: kaikesta sen draamasta ja syljettävästä seitistä, jota se asujainsa päälle luo, mutta myös siitä yhteydestä, jota tuosta ahtaudesta pois päässyt nuori jälkeenpäin kokee. Että joskus oli jotakin, mihin minäkin kuuluin,
ja se

se oli elämää.




Pystymetsä ja laakeeta peltoo, maisema herättää jumalan pelkoo.
Täällä taivas roikkuu uhkaavana, päittemme yllä.
Oot nuori ja rauhaton sydän, kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään.
Kun maltat mielesi pääset maailmaan kyllä.

Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt, älä antaudu angstin valtaan.
Jengi pykinyt, on huolella leikkinyt kuoleman kanssa jo vuosia nyt.
Käy koulut ja hanki pätevyys, et voi panna sitä päihteiden syyks.
Ettet pystynyt pitämään rotia, vaikket nyt kestä sun kotia mee eteenpäin kuin sotilas.

Mahikset on vähissä täällä, puun ja kuoren välissä päällään.
Valo paistaa tunnelin päässä, nyt sinnittele pysy kii elämässä.

Pystymetsä ja laakeeta peltoo, maisema herättää jumalan pelkoo.
Täällä taivas roikkuu uhkaavana, päittemme yllä.
Oot nuori ja rauhaton sydän, kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään.
Kun maltat mielesi pääset maailmaan kyllä. 
(Jukka Poika (Joka hänkin asui lapsuuttaan Torniossa...))
 
Ja kuitenkin:
 
Vain ihmisiä korpimaan sä unohtaa et voi
lapsuus sekä nuoruusaika terässiteet loi
oot yhä yksi joukosta, oot sitä ainiaan
sen maailman juhlapöydissäkin
joudut muistamaan.

(Johanna Kurkela: Jossain metsäin takana)

 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.