Unelma Afrikasta (Kuki Gallmann)




Pahinta olivat hiljaisuus siellä missä ennen oli ollut ääniä sekä muistot hiipuvasta nuoresta äänestä, tasaisista askelista käytävässä. Pahinta olivat vasta kehystetyt pääsiäisenä otetut valokuvat, jotka Oria toi eräänä päivänä tullessaan nähtäväkseni. Pahinta oli tietoisuus siitä että hän oli lopullisesti kuollut.

Italialaisen Kuki Gallmannin elämäntarinan kertova Unelma Afrikasta on minun lempikirjani. Tämä oli ehkä viides, kenties kuudes kerta kun sen luin. Minun kaltaiselleni vapauttavan unohtamisen mestarille se on aina yhtä ihmeellinen.
Paitsi että se sijoittuu sinne, mikä minun mielessäni edustaa paratiisia, on sen tarina – olisi se tapahtunut sitten missä tahansa – niin koskettava ja niin täynnä syvää elämänviisautta, että uskon lukevani sen vielä monta kertaa.
Nyt oli elämääni ensimmäisen kerran astunut kuolema, ja tiesin, että Kukilla olisi minulle taas jotakin sanottavaa.
Ja hänellä oli.


Kutsuin Emanuelea nimeltä pitkinä yksinäisinä öinä, jolloin vain hän voi kuulla huutoni. Ajattelin tulevia vuosia, jotka kuluisivat hiljaa ja rauhallisesti hänen ollessaan ikuisesti poissa, ja hänen poissaolonsa teki tyhjäksi tulevaisuudentoiveeni ja unelmani, jotka eivät nyt koskaan toteutuisi.

Unelma Afrikasta on tarina menettämisestä. Se on tarina lämän tarkoituksen menettämisestä, ja sen jälleen löytämisestä.
Kirjailija menettää traagisesti niin aviomiehensä kuin seitsemäntoista vuotiaan ainoan poikansakin tilallaan Keniassa.
Suunnilleen näihin aikoihin saavuin eräänä iltapäivänä Laikipiaan ja tapasin Paolon lepäämästä pylvässängyssämme ja tuijottamasta suurta täydellistä strutsinmunaa, jonka hän oli ripustanut vuoteen keskipalkkiin näkymättömällä nailonlangalla.
"Tässä munassa on sinulle viesti", hän sanoi katsoen sinua silmää räpäyttämättä. "Mutta jos haluat lukea sen joudut rikkomaan munan". Tuntui kuin Paolo olisi pannut uteliaisuuteni koetukselle. En halunnut rikkoa munaa. "Voit avata sen milloin haluat. Mutta pakkoa ei ole. Haluan vain että tiedät että siellä on sinulle viesti. Hyvin tärkeä viesti. Jonakin päivänä sinun täytyy ottaa siitä selvää."

Unelma Afrikasta on kaunein rakkaustarina. Siinä mielessä kuin mikä tahansa, että hetken sen onni on täydellinen, ja loppu yllättävä. Mutta erikoinen siinä mielessä, että tarina on täydellisen tosi. Etkä sen luettuasi tiedä, oliko loppu onnellinen vai mitä murheellisin. Tarina on elämää, jonka miljoonista puolista et saa koottua loogista ja järkevää loppukaneettia. Mielessäsi on miljoonan tunnetta, ja niiden ylitse ja alla nousevat ja laskevat ajatukset joista hetkeksi saat kiinni kustakin, kunnes tulee taas uusi.
Yhtä aikaa soi mielessäsi Albinonin Adagio ja Ravelin Bolero: surullinen ja raskas; tanssillinen; vuoroin hento ja hauras, kaunis, ja vuoroin voimakas; polttava, huumaava, eläimellinen, riipivän räikeä ja meluisa. Taas otat jostakin hetkeksi kiinni – taas olet menettänyt sen jo. Niin kuin elämässä tapahtuu.
Miksi ottaisin kiinni enää? Miksi en katselisi vain? Katselisi vain ja ymmärtäisi. Hymyilisi hyväntahtoisesti. Mutta apeastiko silti? En sitäkään tahdo.

Ollessani yhdeksän- tai kymmenvuotias tyttönen isä sanoi minulle eräänä iltana lähes äkkiarvaamatta ollessamme ulkoiluttamassa koiria: "Tärkeintä mitä voit koskaan oppia elämässä, Kuki, on oppia olemaan yksin. Ennemmin tai myöhemmin tulee aika, jolloin olet yksin itsesi kanssa. Sinun täytyy pystyä selviytymään ja pitämään itse itsellesi seuraa."

"Miten voi ostaa tai myydä taivasta ja maan lämpöä? . . . Jos me emme omista tuulen raikkautta ja veden kuvajaisia, miten te voisitte ostaa ne?" **

Unelma Afrikasta on tarina valkoisista ihmisistä Afrikassa. Se on tarina siitä unelmasta, mikä myös monia eurooppalaisia yhdistää: saada asua tuota taianomasta maanosaa. Rakkaus Afrikkaan on selittämätöntä: jotkut kai sairastuvat siihen jo syntymässään.

Mutta valkoinen mies: onko sinulla oikeutta mennä, ottaa maasi ja käydä asumaan? Tänä päivänä monissa Afrikan maissa valkoiset tilalliset ovat joko löytäneet itsensä surmattuina, tai ymmärtäneet paeta hieman sitä ennen. Vielä muutama vuosikymmen sitten saatoit mennä, ja saatoit jopa ansaita paikkasi. Tuossa ajassa on majesteetillista hohtoa. Ympäristön eksoottisuus, noiden ihmisten rohkeus. Kahden maailman yhteys ja niiden välinen ikuinen repeämä.

Unelma Afrikasta on tarina tuosta unelmasta ja sen toteutumisesta – ja unelman hinnasta.
Se on tarina sopusoinnusta, jonka rakkaus synnyttää.

Päätettyään koettelemustensa jälkeen jäädä Keniaan Kuki päättää suunnata kaiken tarmonsa pelastaakseen palan sitä Afrikkaa, jota hän miehensä ja poikansa kanssa niin kovasti rakastivat. Kukin tarina onkin ollut erittäin merkittävää luonnonsuojelun edelläkävijyyden historiaa.
Ohessa olevassa videossa hän kertoo elämästään. Uskomattoman upea nainen.


Kirjassaan Kuki pohtii myös hienosta sitä, miten länsimaisen pitäisi toimia Afrikassa.
Ihminen, joka koskaan on käynyt Afrikassa, miettii paljon vastuutamme Afrikan maiden ongelmien suhteen: me menimme ja sorkimme: ryöväsimme luonnonvarat, veimme miessukupolven orjuuteen, romutimme ylpeydentunnon. Meidän on korjattava se.
Haluttaessa kasvattaa Afrikan mantereesta jälleen omilla jaloillaan seisova uljas nuorimies, onko oikea tapa syöttää tätä tuttipullosta? Ei ole.
Jätä hänet yksin erämaahan. Anna hänen kaatua ja hajota, kärsiä ja huutaa; sen jälkeen hän nousee vahvempana kuin koskaan.
Ehkä hän ei koskaan tule ja kiitä sinua, mutta kanna kasvattajan vastuusi: sinä hänet alulle laitoitkin. Vastuu ei ole pelkkää ruusunterälehtisadetta. Vahingon jo tapahduttua länsimaiden vastuulla olisi katkaista napanuora, päästää irti isän käsi, ja antaa nuorukaisen vahvistua omilla teillään, omissa koettelemuksissaan. Antaa rakentaa portaat ylös ahdingosta itse, sillä vain nuo portaat tämä tulee kyllin hyvin tuntemaan. Heitä hänelle köysi, ja kisko ylö: ja hän putoaa pian jälleen. Opeta kiipeämään: ja hän unohtaa taidon pian. Mutta heitä hänet alas ja kävele pois
niin hän selviää kyllä – ja selviää vastakin, sillä hän luottaa itseensä. Läimäyttää sinua ehkä noustuaan, mutta kai sinä sen kestäisit,
aikuinen mies.


Uhraa hetki Afrikalle, ajatuksille luonnon monimuotoisuuden ja kulttuurisen rikkauden arvosta.
Uhraa hetki ajatuksille elämän katoavaisuudesta. Uskon, että sen tiedostaminen ohjaa ihmistä parempaan elämään, ja opettaa meille kunnioitusta niin ympäristöämme kuin lähimmäisiämmekin kohtaan.

Kuten kivillä, kuten kukkuloilla, kuten kaikella luonnossa meilläkin oli oikeus olla täällä. Silti meillä ei ollut oikeutta saastuttaa tai tuhota ympäristöä, jolla oli samanlainen olemassaolonoikeus. Olin nähnyt taivaan ja puiden kuvastuvan Emanuelen avoimista, hengettömistä silmistä, vaikka hän ei kyennyt enää näkemään niitä. Hän oli lähtenyt pois ja mennyt edeltä, mutta luonto oli jäljellä kuten ennenkin, ja siinä meidän oli elettävä ja jatkettava matkaamme ja oltava hellävaraisia.


Upea teos niin monella tapaa.




** Kirjassa käytetty lainaus intiaanipäällikkö Seattlen kuuluisista sanoista.

Ps. Kirjasta on tehty myös elokuva. Onko joku nähnyt sen? Minä en.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.