Eurooppalaisena Afrikassa (Karen Blixen)


"Tulepa nyt", sanoin hänelle, "ja mennään panemaan henkemme alttiiksi. Sillä jos hengellämme on jotakin arvoa, niin se on juuri siinä, ettei sillä ole arvoa lainkaan. Vapaana elää, ken voi kuolla."

Ehkäpä joku meidänkin aikanamme, kirjoittaessaan tästä ajasta ja tästä paikasta voisi tulla luoneeksi kuvauksen, joka sadan vuoden päästä sitä lukevalle vierasmaalaiselle avautuisi satumaisen kiehtovana, taianomaisena balladina ajasta, jonka vertaisi ei olisi koskaan tuleva. – Että tuohon aikaan saattoi tavallisten vanhempien tavallinen poika käydä yliopistoa. Että siihen aikaan, ennen sotaa, oli heidän yhteiskuntansa niin hyvänäpidetty ja sivistetty, että sen kaikista jäsenistä pidettiin yhteisin säännöin hyvää huolta. Jopa lapsettomat ihmiset saivat vanhuudessaan hoitoa, eikä koululaitos kysynyt sukujuurista. Siihen aikaan ihmisillä oli omia taloja, ja jokaisen asumuksen likellä oli kuin pieni puutarha, jossa kasvoi todellisia puita ja kukkia. Talvella tuon maan peitti niin valkea lumi, ettei sen valkeutta ole sittemmin enää missään tavattu.

Jos vain jollakin olisi se lahja, voisi meistä joku luoda tarinan, joka kuuluisi kauniina kuin karjalainen paimenlaulu, ja jokainen joka sitä kuulisi, herkistyisi paikalleen ja näkisi unen jostakin niin kauniista ja neitseellisestä, että tietäisi, ettei sellaista voisi enää koskaan olla – ja olisi siinä kosketettu ja lämpöön kiedottu kuin neekerilapsi iltanuotion äärellä, missä tarinat vielä olivat suuria, ja minkä päällä aukeni taivas, jonka kansi oli tähtiä täynnä.

Mutta sellaista tarinankertojaa kuin Karen Blixen: oliko sellaista edes silloin?
Kysyttiinkö siihen lopulta eurooppalaisen sivistyksen luoma reliefi tuon afrikkalaisen sielun taakse, jotta tuli syntyneeksi jotakin niin ainutkertaista?


Yhdestä ainoasta kohtauksesta saatoin muistaa lukeneeni tämän kirjan joskus aiemminkin. Se on ollut ehkä viisitoista vuotta sitten, alakouluiässä, jolloin rakkauteni Afrikkaan syttyi, ja jolloin luin suurimman osan Suolahden kaupunginkirjaston kirjoista, joiden takakannessa mainittiin sana 'Afrikka'. Sieltä minulla oli mielikuva, että Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa on pitkästyttävä teos.

Mutta annapa olla, kun luin sen nyt: päästyäni tuonne kuudennenkymmenennen sivun tietämille huomaamaan, että minähän olen todellakin lukenut tämän joskus, olin ollut jo reilun kuusikymmentä sivua taivaassa.
Pitkästyttävä? Sen ymmärrän kyllä. Kun keskitytään paljossa kuvailuun sen sijaan, että tykitettäisiin juonenkäänteitä television draamasarjan tapaan. Mutta millaista kuvausta! Ja miten hyvässä suhteessa niihin on myös pieniä takanääritarinoita mitä draamallisimmin kääntein.


Mikä onni, että löysin tämän juuri nyt, kun aamulla ennen harjoittelukoululle lähtöä on tuntunut, etten kykene. Ja kun sieltä palattuani on ollut vain hetki aikaa hengähtää ennen soitto-oppilaiden saapumista, ja on tuntunut, etten jaksa.
Minne muualle olisin voinut ehtiä, millä muulla tavoin nousta, kuin istua hetkeksi Afrikkaan, Karen Blixenin tarinoiden äärelle.

Tämä en voisi lämpimämmin suositella.


Rakasta Jumalan ylpeyttä yli kaiken ja naapurisi ylpeyttä kuin omaasi. Leijonien ylpeyttä: älä sulje niitä eläintieteelliseen puutarhaan. Koirienne ylpeyttä: älkää päästäkö niitä lihaviksi. Rakastakaa osatoverienne ylpeyttä älkääkä salliko heidän tuntea surkuttelua itseään kohtaan.
      Rakastakaa voitettujen kansojen ylpeyttä ja sallikaa niiden kunnioittaa isiään ja äitejään.

Barbaari rakastaa omaa ylpeyttään ja vihaa tai epäilee kaikkien muiden ylpeyttä. Tahdon olla sivistynyt ihminen, rakastaa vastustajani ylpeyttä, kansani, rakastajani ylpeyttä, ja kaikessa nöyryydessä pitää taloni olla sivistynyt paikka keskellä villiä maata.



Kuvassa minä, ja hermoni ja rahani polttanut taksikuskini Karen Blixenin talon edessä Nairobin kupeessa joskus kai vuonna 2011. Olisinpa silloin ymmärtänyt, kenen talossa kävin!




Tämäkinhän, itselleni mieluisin itsestäni koskaan otettu valokuva, sopii tavallaan otsikon 'Eurooppalaisena Afrikassa' alle. Dar es Salaamissa räjähti asutuksen keskellä ollut armeijan ammusvarasto, ja pari-kolme päivää tapahtuneen jälkeen vanhemmattomia pikkulapsia oli Punaisen Ristin hoteissa vielä useita. Katsokaapa noihin silmiin hetki ja koittakaa olla herkistymättä.  ...

4 kommenttia:

  1. Upea kirjoitus, jälleen kerran! Minäkin rakastan Afrikkaa, vaikka en ole siellä koskaan käynyt. Kunpa vain joskus... Olet ollut tekemässä tärkeää työtä, virtuaalinen hatunnosto täältä ruudun takaa! Ja nuo pienen silmät, ei voi olla herkistymättä...

    Eurooppalaisena Afrikassa on luettava pian, hävettävän kauan aikaa se on odotellut kirjahyllyssä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta!:)
      Oma Afrikka-rakkauteni sai aimo kolauksen oltuani vaihto-oppilaana Tansaniassa, mutta nyt kun reissusta on kulunut jo useampi vuosi, alkaa suhde taas jo hyvinkin romantisoitua.;)

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.