Minun kansani, minun rakkaani (Toni Morrison)

Merkillinen kirja.
Sillä oli sanottavaa niin paljon enemmän, kuin minun suljetut korvani saattoivat kuulla.


Tartuin kirjaan luettuani p.s. rakastan kirjoja - bogin Saran bloggauksen Morrisonin kirjasta Sinisimmät silmät. Jo samana päivänä hain kirjastosta sekä sen, että tämän, Minun kansani, minun rakkaani.

Kirja kertoo orjuudesta. Se asettaa lukijan orjan silmien taa katselemaan valkoista miestä olentona, jonka julmuutta ei saata ihminen ymmärtää. Sen pyrkimys lienee tuoda ymmärrystä ja myötätuntoa mustien osaksi, karjaista kovaa, että SE EI OLLUT OIKEIN!

Viesti tulee perille. Mutta paljonko siinä on sellaista, mitä me emme jo tunteneet? Luuliko meistä joku, että orjuus on kaunista elää? Minua kirja ei päässyt koskettamaan. Huomaan odottaneeni kirjalta suurempaa raadollisuutta – mässäilyä, voisi sanoa, viihteen vuoksi. Mutta sen kärki taittuukin tarinaan äidin ja tytärten täysin suljetusta kolmikuviosta, jonka intensiivisyys ja yksilöiden riippuvuus toisistaan sairastuttaa heidät kaikki, saa kadottamaan oman minuuden.

"Mitä, kulta?"
"Se lähti pois."
"Voi tyttöseni. Älä itke."
"Se oli parasta mitä mulla oli."
--
Hän kumartuu ja tarttuu Sethen käteen. Toisella kädellään hän hipaisee Sethen kasvoja. "Sä itse, Sethe, sä olet parasta mitä sulla on. Ihan totta." Hänen vakaa kätensä pitelee Sethen kättä.
"Minäkö? Minäkö?"

Vaikka heidän suhteessaan on paljon muutakin kuin "normaalissakin" elämässä tavattavaa satuttavaa riippuvuutta, pitkästytti tuo tarina minua. Olisit kirjoittanut, rouva Morrison, sen Paul D.:n palaavaksi aiemmin ilmoittamaan naisparoille, että heillä on jokaisella oma elämänsä elettävänä!
Juuri viime viikonloppuna luin Juhani Ahon Papin rouvan missä siinäkin naisen elämä junnaa paikallaan, mutta mies jatkaa elämäänsä. Tosielämässä - johon naiset käyttäytymismallia ilmeisesti Ahon kirjasta huolestuttavasti ovat kopioineet - tuppaa vierestä katsovaa turhauttamaan; tuo piirre kun tahtoo tehdä niin monen ulkopuolisenkin, kuten vaikkapa entisen puolison ja tämän vanhempien, elämästä helvettiä.
Toki tätä 'pyörii-ympyrää-ja-kierii-omassa-kakassaan' -piirrettä tavataan myös kolmijalkakilpikonnissa. Olisi silti mielenkiintoista tietää, onko sukupuolten välillä eroa siinä, miten suhtaudutaan elämän kriiseihin: käännytäänkö sisäänpäin, kuten tekee päähenkilö Sethe tässä Morrisonin kirjassa, vai jatketaanko elämää laittaen jalkaa toisen eteen kirjan näkyvimmän mieshahmon Paul D.:n tapaan. Tai kuten Papin rouvan Olavi tanssahtelee jo uuden laivan kannella samalla kun naispäähenkilö suunnittelee pyhittävänsä koko elämänsä muistoille ja surulle.

Tietystikään orjuuden traumatisoiman äidin suhdetta lapsiinsa ja muihin ihmisiin ei voi verrata muihin kirjallisuuden ja arkielämiemme riippuvuustarinoihin. Morrisonin teoksessa tuo sairaalloinen riippuvuus ilmentää sitä ääretöntä suojeluhalua jota äiti kokee suojellakseen lapsiaan siltä kohtalolta, minkä hänen oma sukupolvensa on joutunut orjuudessa kestämään. Jos minä olisin äiti, ja minun lapsiani uhkaisi toistuvat raiskaukset ja raipaniskut, käyttäytyisin hullun tavoin minäkin.


Yliluonnillisten ainesten tuominen tarinaan lisäsi sen kiinnostavuutta. Lopussa halusi jo aidosti saada selville, miten tässä kaikessa hässäkässä lopulta käy. Ja eikö se ole silti hyvän kirjan tuntomerkki, sellainen imu? Harmillisen myöhäiseen vaiheeseen imun käynnistyminen kuitenkin jäi.

Yhtä aikaa Morrisonin rinnalla olen lukenut Bo Carpelania ja Karen Blixeniä. Heidän upean maalauksellisen kirjoitustyylinsä rinnalla Morrisonin tyyli, ainakin sen suomennos, oli kuin kalliomurske radanvarsien penkereillä siinä missä Blixen leijuu tyyleineen kesäpilvenä keskipäivän aurinkotaivaalla.
Radanvarrren kalliomurske on raskas käydä. Siitä jos yrität polkupyörällä, menee pyörä alta. Ja kaukaa katsottuna se on kaikki samaa, isoja karkeita mohkuroita, hyvin vähän ylevyyttä. – Mutta tiedät, että jos viitsisit laskeutua polvillesi, näkisit aivan eri tavalla.


Tunnen voimakkaasti, että minun olisi rotuni ja sukupolveni edustajan kuulunut pitää tästä kirjasta. Mutta siltikään en välitä kokea olevani röyhkeä. Olen syntynyt siihen sosiaaliseen luokkaan, siihen maahan ja siihen aikaan mihin olen sattunut syntymään, ja minun on syytä tehdä oloni mukavaksi omassa elämässäni; sen koen ylimmäksi velvollisuudekseni. Ottaa murheekseni lapsityövoima, itkeä menneiden aikojen orjien kohtaloa; siihen minusta ei ole. Tai olla vihoissaan orjia pitäneille ihmisille; siihenkään minusta ei ole. He elivät omana aikanaan, oman kulttuurinsa ja kasvatuksensa synnyttämin ajatuksin ja asentein. Samat liikkeet tekisin minäkin heidän sijassaan. Hakkaisin vaimoani ja ruoskisin orjiani, jos niin olisi maan tapa.
Lajillemme ehkä jopa tyypillinen "joukkojulmuus" nousee näkyväksi vähän väliä historian eri vaiheissa: toisen maailmansodan juutalaisvainoissa, Suomen sisällissodassa, Afrikan mantereella käytävissä julmissa heimosodissa, Bosnian sodassa – ja yhä tänä päivänä esimerkiksi Pohjois-Korean työleireillä. Sodassa kuin sodassa, arkeenkin piilotettuna. Ihmis pahuus –
aina.
Ja sen peittona pappakalsareidenmuodikas tekopyhyys.


Kuinka moni meistä
on laittanut tikkuakaan ristiin työleirillä syntyvien, kidutettavien ja kuolevien pohjois-korealaisten auttamiseksi?
Ei yksikään.

Kovasti olemme kuitenkin (olevinamme) pahoillamme.


Loppukevennyskuvassa suomalaiset ampuvat elämää varten liian ala-arvoista rotua, suomalaisia, vuonna 1918.

2 kommenttia:

  1. Toni Morrisonia en ole vielä lukenut, mutta juuri tämä samainen kirja odottelee hyllyssä lukemistaan. Saa nähdä miten itse sen koen, uppoaako sydämeen vai ei. Sinun postauksesi ainakin upposi, herätti ajatuksia, viilsi ja ravisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja, josta en kirjana niin ylettömästi pitänyt, herätti itsessänikin paljon ajatuksia. Aion lukea sen Sinisimmät silmät kyllä heti kun kevään koulukiireet helpottavat.:)

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.