Virtahepo olohuoneessa (Tommy Hellsten)


Tämä kirja oli pettymys.
Olin kuullut siitä paljon, ja kiitellyt sitä mielessäni jo etukäteen siitä, että moinen tunteiden luvallisuutta korostava ja omaan itseen tutustumiseen kehottava kirja on saanut laajasti lukijoita. 

Ja nyt harmittaa –
että tuollainenko se vain oli.

Että asioiden käsittely jää tasolle "minusta vaikuttaa, että asia on näin", tai, vielä pahempaa, että "asiahan on näin". Että erilaisia näkökulmia ei tarjoilla, eikä juuri perusteluja. Että kirjan lopusta löytyvä kirjallisuusluettelo on lähinnä surkuhupaisa. 

Kymmenen vuoden kokemus terapeutin työstä ja omakohtainen kokemus kirjan käsittelemistä asioista luovat jonkinlaista uskottavuutta, mutta lukijan on hyvä muistaa se, minkä Hellsten itsekin toteaa: kirja "pyrkii olemaan henkilökohtainen puheenvuoro" – ei yleistettävissä oleva teoria.
Kirjan keskiössä ovat alkoholistivanhempien lapset, jotka eivät ole lapsuudessaan saaneet kokea turvaa ja rakastetuksi tulemista; ihmiset, joiden lapsuus on jäänyt kesken. Jo varhain on kannettu huolta vanhemmista ja taloudesta, oltu terapeuttina sille, ketä on hakattu, opittu suojautumaan ja piiloutumaan, olemaan olematta haitoilla. Kirja on heille oiva ainakin jo siksi, että Hellsten voi olla lukijalle ensimmäinen, joka "ääneen" jakaa heidän kokemusmaailmansa.
Mutta meille lopuille, mielenkiinnosta terapiakirjallisuutta lukeville sillä on verrattain vähän annettavaa: yksi kehnosti perusteltu näkökulma muutamiin psyykkisiin oireisiin. 

Ihmistä, jota oma lapsuus ei vaivaa, tai joka asiansa jo on käsitellyt ja kääntänyt menneisyytensä voimavaraksi, voi kokea kirjan läpi kantavan puheen oman sisäisen lapsen vaalimisesta kummallisena. Tuon tunteisiin vetoavan maalailun sivussa todetaan onneksi kuitenkin yhden kerran, että "ei ole mitään syytä palata omaan lapsuuteemme, jos kykenemme toimimaan itsenäisinä aikuisina, jotka päätöksiä tehdessään kykenevät elämään nykyisyydessä ja huomioimaan siinä olevat asiat, mutta valitettavasti näin ei aina ole laita. Monet nimittäin elävät menneisyydessä ja menneisyyteen heitä sitoo juuri elämätön lapsuus".

"Kykenevät elämään nykyisyydessä". Itse näen siinä avaimen kaikkeen. Siihen pääseminen vaatii kuitenkin usein pitkän prosessin omien peräkärryjen ja lantakuormien kanssa – oman sisäisen lapsen kohtaamisen, sen lepyttämisen ja sen kasvattamisen lopulta aikuiseksi. Tuohon prosessiin Hellsten kirjassaan haluaa kehottaa; se on tarpeellista. Tuon prosessin käymme lähes kaikki jossakin vaiheessa, joudumme luopumaan omista lapsellisuuksistamme, älyttömyyksistämme, riippuvuuksistamme ja vaateistamme joilla teemme oman elämämme hankalaksi – mutta mielikuvaleikki lapsen kasvatuksesta ei ainakaan omalla kohdallani ole se tapa, millä olen omaa kasvuani mieltänyt. Enemmänkin se on ollut kuin koirakoulua, missä harjoitellaan irti itselle vahingollisista, miinukselle vievistä ajattelumalleista siinä missä koira opettelisi vaikkapa olemaan virtsaamatta isäntänsä aamutohveleihin ja saamatta siksi selkäänsä. Muistutan itselleni kerta toisensa jälkeen, että jos teet tai ajattelet noin, siitä seuraa iso itku. Jos taas teet näin, siitä seuraa kevyt mieli. Kun on sata ja viisikymmentä kertaa vasten omia oppejaan valinnut sen ison itkun, jonakin päivänä huomaa osanneensa valita jälkimmäisen. Koulutuksessa on menty eteenpäin! Kyllä se oppii vanhakin koira!

On kylläkin totta, ainakin meillä päin, että koirakoulu ja lastenkasvatus voivat olla metodologisesti hyvinkin lähellä toisiaan. Erona on kuitenkin se, kuinka paljon taaksepäin elämänhistoriaa asioiden hoidossa on missäkin tapauksessa mentävä.

Meillä on kaikilla omat toimintatapamme, ajattelumallimme ja asenteemme, joista mieluummin opettelemme pois. Ne eivät kuitenkaan välttämättä liity siihen, että olemme liian sidoksissa lapsuuteemme, ja meidän olisi syytä palata sinne, hakea ratkaisua sieltä. Ratkaisu löytyy monessa asiassa nimenomaan tästä hetkestä. Ongelmia tuottava ajattelu tapahtuu preesensissä. Ongelmia tuottava tunne syntyy (usein) tuloksena ajattelustamme. Tyyliin:
olen paska ihminen -> paha mieli /
En selviä ilman tuon ihmisen rakkautta! -> epätoivoinen mustasukkaisuus ja pää vaneriseinästä läpi.
Vaihtoehtoina on harjoitella ei-toivottuun tunteeseen johtavan ajatuksen korvaamista toisella (koirakoulu): olen loistotyyppi ja pelikortteihin nähden haltsaan tän niin hyvin! & minä häntä mihinkään tarvitse, vieköön hikisen rakkautensa! – tai sukeltaa viisivuotisessa terapiassa varhaislapsuuteen jos ei aivan kohtuun ja isäpapan kiveksiin saakka, ja hakea syitä ajatuksiin sieltä.
Jos taas niin, että pahan olon syytä ei tiedä, voi hyvinkin olla syytä käydä jututtamassa sisäistä lastaan joka ehkä itkee (uups, juuri tämän viimeisen kaltaiset kielikuvat Hellstenin käyttäminä eivät oikeen iskeneet, ja nyt käytän sellaista itse:D).


Kaikille antoisia näkökulmiakin kirjassa on, esimerkiksi kirjailijan pohtiessa "ei"-sanan tärkeyttä, oman vastuun tärkeyttä mitä omaan hyvinvointiin tulee, uskontojen hyviä ja huonoja puolia ihmisen psyykeelle, omien vanhempien, tai ylipäänsä kenenkään syyllistämisen "epähedelmällisyyttä", elämän suorituskeskeisyyden hälyttävyyttä ja häpeää.

Mieluummin kehottaisin ihmisiä kuitenkin lukemaan Hellstenin myöhempää tuotantoa, joista esimerkiksi viisitoista vuotta kokeneempana kirjoitettu Kolmas mahdollisuus on oivaltavuudessaan oikein virkistävä. Samoin Ben Furmania, jonka teos Ongelmista ratkaisuihin nimensä epäeroottisuudesta huolimatta on jopa viihdyttävä, mutta ennen kaikkea uusia näkökulmia tarjoava ja omaa ajattelua rikastuttava.

3 kommenttia:

  1. Huh, vihdoinkin sen joku sanoo ääneen... Tai on saattanut sanoa, mutta ei ole kohdalleni osunut. Mielenterveyspuolta tuntevana niin antaneena kuin saaneena olen aina ihmetellyt tämän teoksen ja sen edustaman ajattelun yliarvostusta. Tieteellisyyden ja taiteellisuuden välillä seikkailu on haastavaa ja ehdottomasti "tunnelmien" välittymistäkin tarvitaan mutta silti teoksesta on minulle aikoinaan tullut hyvinkin vaivaantunut olo. Aina nämä "saat sen mistä luovut" ja "hauki on kala" -tyyppiset hokemat eivät liian pitkälle yksinkertaistettuina aukene. Kuitenkin esim. Päivi Rissasen väitökirjatyössä on aivan onnistuneesti osattu yhdistää hänen omia kokemuksiaan ja päiväkirjamerkintöjään sekä potilaskertomuksia kuvaamaan psyykkisesti sairaiden ja hoitohenkilökunnan kohtaamattomuutta ja molempien osapuolten laitostumista.

    Camusn Putoaminen -arvio oli myös virkistävää luettavaa, kiitos!!

    VastaaPoista
  2. Vaivaantunut olo on hyvä kuvaus. Mutta on väistämätöntä, että jos halutaan kirjoittaa psyykeen ilmiöistä niin, että kirjaan tarttuvat muutkin kuin aiheesta ammatillisessa mielessä kiinnostuneet, täytyy välttää tieteellistä asiatyyliä ja keinahdella sinne kaunokirjallisuuden ja iltasatujen puolelle.

    Sain juuri kirjastosta Steven Hayesin kirjan Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää. Kirjaa käytetään hyväksymis- ja omistautumisterapian oppikirjana ja itsehoito-oppaanakin. Odotan mielenkiinnolla millainen maku siitä jää. Toivottavasti se nojaa muuhunkin kuin kirjoittajan omiin kokemuksiin ja perstuntumiin. Yksi tarinaniskijän taidoilla ylijumalaksi nostettu riittää psykologian alalla (iso F).

    VastaaPoista
  3. Kirja onkin varmaan tarkoitettu ihmisille jotka haluavat puhua ilmiöstä kansantajuisesti. Meitä, jotka emme ole lukeneet yliopistossa psykologiaa emmekä ole siitä edes kiinnostuneet, kiinnostaa sanoma itsessään, ei juuri ne hienot sananparret tai tekniset tieteelliset teoriat sekä jargonia.
    Minun isälleni ja mummolleni tuo kansantajuinen kieli on tehnyt tehtävänsä. Isäni selvästi pääsi eteenpäin henkisessä kasvussaan ja kivuissaan kun luki tuon kirjan - oli se ja sama millä termeillä siitä puhutaan.

    Emme me alkoholistien lapset tarvitse hienoja termejä ja teorioiden vääntelyä sekä kääntelyä. Tuska ja kipu lapsuudesta alkoholismin alla on yhtälailla jotakin "sinnepäin", ei mitään perusteltua saati tieteellistettyä. Puhutaan tunteista, ja minusta tuntuu kurjalta että nämä tunteetkin pitäisi lokeroida ja väännellä sekä käännellä näkökulmia että se kelpaisi akateemisille ihmisille.

    Alkoholistin lapsena ymmärrän täysin mitä Hellsten yrittää kirjallaan sanoa. On vain kokemuksia ja havaintoja, ei absoluuttista totuutta. Minä en ymmärrä miltä tuntuu elää traumaton lapsuus tai oppia "kuin koira" negatiivisista ajatusmalleista pois. Minä en voi kontrolloida omia negatiivisia tunteitani ja traumojani oppimalla niistä pois kovinkaan helposti, sitä terapiassa on yritetty jo vuosikausia sitten. Ajatusmaailmani alkoholismin lapsena ei ole oppinut tuota metodia koskaan. Me jotkut vaan juutumme käymään läpi lapsuuttamme koko aikuiselämän, ja joskus opimme uusia temppuja kuin vanha koira - emme juuri lainkaan.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.