Jäähyväiset aseille (Ernest Hemingway, 1929)


Olen halunnut lukea tämän kirjan siitä saakka, kun useita vuosia sitten näin kirjasta tehdyn elokuvan. Sen lopun taisin katsoa pariinkin kertaan: ulvoen kuin takajalkansa menettänyt hyeena.

Elokuvan, joka oli vuoden 1957 versio, muistan pelkästään romanttisena elokuvana. Kirjassa yllättävän suureen osaan ainaki omassa lukukokemuksessani nousi kuitenkin sodan filosofia: Onko sota peruste vaatia jonkun hengen? Jos on, niin kenen hengen väärti sota on? Kenen hengen väärti se ei ole? Onko henkiä eri arvoisia?
Mitkä ovat ne perustelut, jotka oikeuttavat ihmisuhreihin maanpuolustuksessa? Kansan suojelu? Suojella yhtä tapattamalla toinen? Kotirintamalla värjöttelevän siviilinkö henki on asevelvollisen henkeä kalliimpi?
Jos omaan maahan hyökätään ulkoa päin, kansan on pakko puolustautua. Hyökkääjän veren vuodattaminen on perusteltavissa oman hengen puolustamisella. Mutta kuka se on, kenet me voimme osoittaa: mene sinä, ja uhraa henkesi puolustaaksesi minua? Oletko se sinä? – Minunko pitäisi?
Entä, jos minä luen oman henkeni yhtä arvokkaaksi kuin sinun henkesi on.

Minut kylvettiin tähän maahan, minut juurutettiin tähän maahan, ja jos sota tulee, minun odotetaan kantavan hedelmän; maksavan velkani.
Meidät on sidottu velvollisuudentuntoon maatamme kohtaan. Mutta milloin se oli,
kun minä tähän velkasopimukseen suostuin?
Milloin se oli, kun minä annoin vallan oma henkeni ylitse maalle, johon minä sattumalta synnyin? Tapasimmeko me, minä ja maamme, taivaassa, niinkuin Tauski laulaa. Sovimmeko me siellä, kuten Jumala ja Jeesus, että minun on mentävä, ja annettava henkeni hänen edestään?
Mikä on tuo maa, jolle minä henkeni olen velkaa? Eikö tuo maa ole sen kansa, jota myös olen minä? Metsän puu ei minun henkeäni kysy.

Kuvittele, että olisit ollut vankina kymmenen vuotta Venäjällä. Kun vihdoin pääsisit vapauteen, sinä astuisit Venäjältä tulevasta junasta, lankeaisit polvillesi kyyneleet poskillasi, ja suutelisit maatasi. Minun rakas isänmaani! 
"Anteeksi, mutta olemme edelleen Venäjän puolella", toteaisi näytelmääsi sivusta seurannut kanssamatkustaja ykskantaan.

Me rakastamme maata, luki sen päällä kartassa nimi mikä hyvänsä. Paitsi, että me emme salli itsemme rakastaa, sillä karttakirjoissa seisovat kirjaimet, muiden ihmisten luomat sopimukset, pidättävät meitä. Haluan olla uskollinen, ja rakastaa vain omaa maatani!
Sitä yhtenäisyyttä me rakastamme, mitä jaottelu "meihin" ja "muihin" aiheuttaa. Tarvitsemme oman maan, jotta edelleen olisi "me".



Joitakin viikkoja sitten istun autossa matkalla Oulusta Helsinkiin. Ajovuoroa odotellessani luin Hesarin uutisointia Venäjän uhoamisista. Kaikille Suomessa asuville Venäjän kielen puhujille (ei vain natiiveille, vaan myös muille, jotka voisivat osoittaa käyttävänsä venäjää kotiympyröissään) oltiin kaavailemassa mahdollisuutta hankkia Venäjän kansalaisuus – ja luovuttaa Suomen kansalaisuus – hyvin helpolla menettelyllä. Tavallisen tallaajan korvin siis: värvätään suomalaisia venäläisiksi, ja pian keksitäänkin syy hyökätä maahan Suomessa asuvien venäläisten suojelemiseksi. Syy kyllä keksittäisiin: jotakin Mainilan laukausten tyyppistä mielikuvituksellista. 
Aloimme puhella matkaseurani kanssa siitä, mitä sitten, jos sota syttyy.
(Hesarin juttu on jostakin syystä poistettu. Uutinen löytyy vielä Ilta-Sanomista täältä).

Muistin keskusteluni luettuani Hemingwayn teoksen päähenkilön ajatuksia sodasta. Olin ajatellut itsekin, etten olisi valmis antamaan omaa henkeäni sodassa, jonka näkisin toivottamaksi ja turhaksi. Pakenisin, ja eläisin oman elämäni päättymään luonnolliseen kuolemaan. Kuolla siksi, että se olisi kunniallisempaa kuin paeta – ei kiitos. Häpeä on valinta, sen voisi jättää ottamatta. Kuolla sodassa, jossa puolustetaan tulevia ja nykyisiä sukupolvia sorrolta ja alistamiselta, sen minä ymmärrän. Jos taistelen, se auttaa jotakuta, minä suojelen jotakuta. Mutta menettää henkensä nykypäivän sodassa: olisiko se kovinkaan yksiselitteisesti suojelemista, olisiko kuolemallani merkitystä? Minä luulen, että elämä maassa Suomi jatkuisi monelle aivan tavallisena, vaikka rajanylityspaikoilta häviäisikin valtiomme vaakuna. Luulenpa Suomesta tulevan enemmänkin sellaisen, kuin Ahvenanmaa on meille. Tuolta osalta säästyäksemme en olisi valmis kuolemaan: varsinkaan, kun minun henkeni ei vaikuttaisi asiassa suuntaan eikä toiseen.

Tosiasiassa, jos maasota tulisi, lähtisin rintamalle – sodan järkevyyttä kyseenalaistamatta – jo siksi, että mieluummin kuolisin mukana kuin katselisin ystävieni ja velipoikieni kotiutuvan valkeissa arkuissaan. Kuolevan osa on helpompi, kuin niiden jotka jäävät, ja rintamalla pääsisi hengestään helpommin.

Ainakin asevelvollinen mieslukija miettii kirjaa lukiessaan kirjan sotaa, mutta myös paljon sotaa yleensä. Samaistuu päähenkilöön ja punnitsee tämän valintoja. 


Tämä oli minulle ensimmäinen Hemingwayni, ja pidin miehen kerronnasta hyvin paljon. Henkilöistä on tehty mielenkiintoisia ja heidän dialogejaan on viihdyttävä lukea. Niin paljon kuin siellä viliseekin sanaa 'kulta', ei riveiltä valu siirappi, vaan 'kullittelussa' on taitavasti mukana jotenkin sen salliva huumori; henkilöt eivät ole täysin tosissaan – tai ovat tosissaan, mutta tietoisia omasta pöhköpäisyydestään: nyt on sota ja me tulemme kuolemaan kuitenkin: miksi en kutsuisi sinua kullakseni? En häviä siinä mitään.

Myös tapa, millä tarinan rakkaustarina saa alkunsa, on hauska. Mies luulee leikkivänsä, mutta nainen vetääkin tätä nenästä, ja pian miehen on myönnettävä olevansa rakastunut. Hurjastelevan miehen saaminen siihen tilaan ei ole aivan helppo temppu. Hyvä Cat! Useinkin on lähempänä todellista elämää se, että mies vain leikittelee hieman. (:P) Ja jos nainen ei ole tarpeeksi fiksu, menee hän lankaan ja satuttaa itsensä sinne naistenlehtien ja romanttisten komedioiden keskelle. Fiksu nainen puolestaan on askeleen edellä, ja vetää lopulta pidemmän korren.


Odotin kirjan lopulta musertavaa dramatiikkaa. Mutta ei se sellainen ollutkaan. Se oli vaikuttavampi.

Mies ei huuda ääneen. Mies kävelee hotelliinsa.

Sitä, mitä mies sitten tekee
ei kerrota sinulle.



Ei muuta kuin kirjaa kouraan.
Hyvää Vanhan kirjan päivää!

3 kommenttia:

  1. Tämä on kyllä oma lempparini Hemingwaylta :)

    VastaaPoista
  2. Huh, kylläpä kirja ja lukemisajankohta puhuttelivatkin Sinua! Hyytävää pohdintaa.

    Itselläni oli jonkinlainen 'Hemingway-kausi' kolmekymmentä vuotta sitten, ja luin aika lailla hänen tuotantoaan melkein putkeen, tämänkin. Aika vähän taisin mitää lukemastani tajuta. Pitäisi lukea uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hulluahan se on sotaa miettiä, mutta kyllä sitä vaan miettii; aivan yhtäkkiä tullu todelliseksi se, että ei se sota ihan täys mahottomuus oo tänäkään päivänä.
      Mitä Kirsi suosittelet Hemingwaylta seuraavaksi? Vanhus ja meri on ainaki aikeissa. Ootko lukenu niitä sen Afrikkaan suuntautuneiden metästysretkien kuvauksia? Mua kiinnostais ne aiheensa puolesta, mutta epäilen et ne vois olla vähän tylsiä.

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.