Järvenpään mestari (Santeri Levas)


Tämän piti olla vain erään tentin läpäisyä helpottavaa puolipakollista lisälukemista, opiskelusidostensa vuoksi raskasta ja kuivaa. Mutta tämä olikin mitä mukaansatempaavin lukuelämys! Levaksen tarjoama henkilökuva Jean Sibeliuksesta on älykkään miehen monipuolinen luomus.

Jean Sibelius oli vanhan hyvän ajan herrasmies: huomioonottava ja sensitiivinen seurustelija, joka ei koskaan asettanut etusijalle sitä, mikä olisi hänen kannaltaan ollut helpointa, kuten omiin oloihin vetäytyminen tai keskustelun sammumisen salliminen siksi, ettei jaksanu sitä ylläpitää. – Sibelius oli kohtelias aina.

Maineensa kasvaessa vierasvirta säveltäjän kotiin Ainolaan kävi vuosi vuodelta runsaammaksi. Ainolasta tuli nähtävyys, ja paitsi turistit, myös muusikot ja kapellimestarit, diplomaatit ja valtionpäämiehet kävivät matkoillaan tervehtimässä maailmankuulua säveltäjää. Päivittäin kymmenet kirjeet ihailijoilta mitä kummallisimpine pyyntöineen veivät myös osansa säveltäjän päivistä, eikä hellämielinen mestari raaskinut olla käyttämättä aikaansa joskus turhiinkin projekteihin, jos tiesi asian jollekulle toiselle tärkeäksi.
Seuraava lainaus kertoo paljon Sibeliuksesta ihmisenä – ja kuvaa hyvin sitä, miten hänen päivänsä alkoivat kulua aivan muuhun kuin sävellystyöhön:

Muistan erään tapauksen alkuvuosilta. Eräs muusikko pyysi lupaa saada tehdä sovituksen jostakin Sibeliuksen sävellyksestä. Sellaisia pyyntöjä saapui varsin usein, ja mestari koetti aina suhtautua niihin myötämielisesti, jos suinkin voi. Nytkin hän suostui, mutta pyysi saada nähdä sovituksen ennen sen esitystä. Käsikirjoitus saapui jonkin ajan kuluttua ja osoittautui perin kehnoksi. Sen sijaan että olisi teilannut koko työn, Sibelius ruesi sitä korjailemaan ja aiheutti siten itselleen  harmia pitkäksi aikaa. Kerran hän jo saneli minulle kirjeen, jossa kielsi esityksen. Seuraavana päivänä hän soitti minulle Helsinkiin, ettei kirjettä lähetettäisikään. Kun pari viikkoa myöhemmin saavuin Ainolaan, sain kuulla, että sovitus yhä oli päivän ongelma: "Tämä asia on nyt vaivannut minua toista kuukautta enkä sittenkään ole voinut saada käsikirjoitusta sellaiseksi kuin haluaisin. Mutta en tahtoisi pahoittaa miesparan mieltä. Jyrkkä kielto masentaisi hänet."


Minulle, joka uskon ihmisen pohjimmiltaan olevan itsekäs, kirjan mielenkiintoisin kysymys oli se, missä määrin valtioneläkettä nauttiva säveltäjä koki velvollisuudekseen olla edullisena mannekiinina maallemme, toimien isäntänä Ainolaan päivittäin virtaaville toinen toistaan merkittävämmille vieraille, kuin myös aivan tavallisille amerikkalaisturisteillekin, ja missä määrin tuo vieraanvaraisuus ja ylenpalttinen ystävällisyys johtui siitä, että hän todella nautti vieraistaan? Kliseisesti voidaan kysyä, millaisen hinnan Sibelius joutui maksamaan siitä, että hän aina oli niin ylen kohtelias?
Olisiko hän kenties keksinyt elämälleen muutakin käyttöä, kuin istua kahvipöydässä itselleen yhdentekevien vieraiden kanssa vain siksi, että ei hennonut pahoittaa toisen mieltä rehellisyydellä?

Sibelius puhui usein siitä, että kulttuuri-ihminen itse asiassa oli henkisesti paljon kestävämpi kuin primitiivisissä oloissa elänyt. Jo yksin kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa kasvatti lapsuudesta saakka itsehillintää ja opetti karkaisemaan luontoaan. Hän oli itse sen mielipiteen elävä esimerkki, taitava näyttelijä, joka suvereenisti hallitsi jokaisen tilanteen.
*** 

Vaikka Levaksen kirja herättää itsessäni lähes kauhua sillä, mitä kuuluisuus on Sibeliukselta ehkä vaatinut, emme voi sanoa, että hän olisi toivonut jotakin muuta. Säveltäminen oli hänelle pakonomainen tarve, niin pakonomainen, että hän kertoi jopa kärsivänsä siitä. Säveltämisessä oli hänelle hänen omien sanojensa mukaan kyse "elämästä ja kuolemasta". Vapauttiko seurustelu hänet lopulta tuosta pakosta? Kolmenkymmentä viimeistä vuottaan, jolloin säveltäjä ei – koko maailman pyynnöistä huolimatta – julkaissut sävellyksen sävellystä: olivatko nuo vuodet silti vapautta?

Puhutaan itsekritiikistä, ajatellaan, että hän on varmasti kärsinyt suunnattomasti, kun ei ole voinut täyttää itselleen asetettuja odotuksia. Aivan varmasti niinkin. Onhan hänen vaimonsakin maininnut "Järvenpään hiljaisuuden" johtuvan juuri ylitsepääsemättömäksi kasvaneesta itsekritiikistä. Mutta entä, jos säveltäjä olikin jo noiden odotusten yläpuolella? Jos hän oli kasvussaan saavuttanut sellaisen armeliaisuuden itseäänkin kohtaan, mitä armeliaisuutta hän osoitti muille: minä olen jo paljon antanut; kuka teistä on minulta vielä enemmän vaatimaan?
Emme voi tietää, oliko tuo kahdeksannen sifonian säveltämättä jääminen (ehkä siksi, että hänellä ei siihen jatkuvan vierasvirran häiritsemänä ollut aikaa) hänen elämänsä suurin tragedia, vai oliko eläkkeelle jääminen säveltäjäntyöstä vain armeliaisuutta omaa itseä kohtaan, ja edustustehtävien hoitaminen vain suuri ilo.


Sibelius näki sivistyksen mittana sen henkisen kestävyyden, mitä jatkuva sosiaalinen kanssakäyminen nykyihmiseltä vaatii. Jää kysymys, olenko minä, tylysti omiin oloihini jatkuvasti vetäytyvä, monien seuraan helposti pitkästyvä ja sen myös monesti häpeilemättä peittämättä jättävä ihminen, sivistynyt lainkaan? Mikä on minun henkinen kestävyyteni? 
En voi ainakaan kieltää, etteikö seurustelu olisi usein uuvuttavaa, ja monesti sitä toivoisi omaavansa uskottavamman kestohymyn ja kerkeämmän kielen kohteliaisuuksiin.

Mutta jos on henkinen kestävyys sosiaalisissa tilanteissa hyve, niin kumpi silti edistää psyykkistä hyvinvointia enemmän: kuunnella omia tarpeitaan ja toimia intuitiivisesti, vai nousta omien tarpeidensa yläpuolelle, sivistyneeksi "sibeliaaniseksi" kulttuuri-ihmiseksi, joka ottaa huomioon ympäristönsä tarpeet vaikka sitten omien tarpeidensa ohitse?


Ehkä Sibeliuksen hyvän "seurustelukunnon" takaava henkinen kestävyys palautuu kuitenkin yksinkertaisesti samoihin tekijöihin, joilla arkiajattelussamme määrittelemme henkistä hyvinvointia. Se, jolla tuota kestävyyttä, hyvinvointia, on, jaksaa suoriutua raskaistakin velvollisuuksistaan kunniakkaasti.
Dramatiikannälkää toki tyydyttää kivasti ajatella, että säveltäjäparka oli valtioneläkkeen orjuuttama nukke maamme näyteikkunassa. Mutta enpä silti usko itsekään omaan teoriaani.;)


Kiva kirja, mielenkiintoinen hahmo, ja sivussa sivistävä siivusta suomalaista musiikin historiaa. Suosittelen!:)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.