Kultarinta (Anni Kytömäki)


Anni Kytömäki,
tuo auringossa kylpevä laskiaismäki
aamukasteessa tanssiva lentomäki.
Anni kukkii kuin vesiliukumäki,
tuo taimitarhojen peffamäki,
tämä paratiisien käki.
Hän on ulapalla soutava käräjäväki
sieluja syleilevä hautajaisväki.
Sellainen on Anni Kytömäki.
Ahhahaa, en voinut vastustaa kiusausta kokeilla, mitä oletruno.fi sanoo Kytömäen Annista! :D Kyseisellä runokoneella kun on kyky luoda mitä mielikuvituksellisimpia luontoaiheisia metaforia – vähän samaan tapaan kuin Kytömäellä. 

Mutta vähiin jäävät runokoneen ansiot, kun hieman vakavoidutaan.

Kytömäen luontokuvaus on ainakin minun lukuhistoriassani vertaansa vailla. Siitä välittyy valtava rakkaus ja syvä tuntemus. Se kumpuaa kuin luonnosta itsestään, se ei tule ylhäältä, ei alhaalta. Se ei syyllistä ihmistä; se muistuttaa rakkaudella siitä, mikä meille kaikille kuuluu, mistä me kaikki olemme, ja mihin kotiin me kaikki myös lopulta päädymme. 
Se tutustuttaa meitä siihen perintöön, mistä me kristinuskon vallan myötä olemme vieraantuneet: esi-isillemme luonto oli pyhä; eläimillä oli henki ja eläimellä oli olemassaolon oikeus 
ja ihmisellä sitä kohtaan kunnioitus.
Ensimmäiset pari-kolmesataa sivua kärsin hieman liian hitaasta kerronnasta, ja häiriinnyin kohdista, joissa tuntui, että pyrkimyksessään runolliseen ilmaisuun kirjailija tinki jo liiaksi kerronnan sujuvuudesta. Tempo kuitenkin kiihtyi loppua kohti, ja tiiviimpi rytmi kuten myös tarinan edetessä jatkuvasti laajentunut juonen polyfonia ryttyyttivät kyytiläisen lopulta perille aika kovaakin vauhtia. Rikoin kirjan parissa henkilökohtaisen sivua-per-päivä -ennätykseni yltäen liki 400:aan sivuun, mikä minulle, pysähtelevälle ja hyvin hitaalle lukijalle, on rouhean köhäisyn paikka. 
Pelottavasta paksuudestaan huolimatta siis yllättävän helppo, mutta mukavasti arkitodellisuudesta irti humalluttava annos animistista mystiikkaa pakottaa lukijan tarkkaavaisuuteen. Täytyy ehkä selata hieman taaksekin päin, että ymmärtää sen, mitä juuri luki. Ja vaikka selaisikin, saa hieman tulkita ja pohtia. Kultarinta kai menisi käsitteen "mystinen realismi" alle, mutta ei laiteta sitä sinne. Ei tunnu jostakin syystä hyvältä se. Onko sen pakko olla yliluonnollista? Voisiko se olla vain epäkaupunkimaista, epänykyaikaista?
Kirjan tapahtumia kärsii mietiskellä, ja jäljelle jää jollakin tapaa miellyttävä, haikea epätietoisuus: missä olet, Joel?

Tämä kirja kestää lukemisen toisenkin kerran,
tämä oli hyvä. Sopivasti surullinen, sopivan kesä, mahtavan suomalainen ja oma. 
Ja siitä huolimatta, että hiukset on kynitty terävällä kivellä, paita on pihkasta tahmea ja kynsien alla on mustat rannut, tekisi mieleni sanoa vielä rantasaunanraikas

Mökkisaunaan käydään ryvettyneinä, hikisinä ja pihkaisina
ja sen jälkeen alkaa aina uusi elämä.

Ja on muuten äärimmäisen, äärimmäisen, äärimmäisen kaunis kirja myös ulkoisesti! Kiitos Sanna-Reeta Meilahti! (y)  – Ja kiitos Anni Kytömäki!

***


Kuunnelkaapa tämä kipale sitten kirjan luvulta jalotellessanne...  Juha Tapion Ratapiha.
"
Mä tahtoisin teidät jo luokseni takaisin
mutta aika on paha sen tiedän mä itsekin
mun on pystyyn päästävä ensin ja mä löysin jo tilaisuuden
josta puhua en voi mä aijon käyttää sen.

Raiteet jatkuvat maiseman taakse ja metsiin kaukaisiin
ne on vieneet teidät toiseen kaupunkiin
jossa on vesitorni ja korkeat mäet eikä aikuisten murheet paina
siellä muistathan sen isä on susta ylpeä aina.

"

11 kommenttia:

  1. Hienot kuvat, sammalet kuuluvat kirjan miljööseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, iteki oon innoissani noista! Teki jo mieli heivata sivupalkit vege että sais kuvat isompana...:D Oulussa löytyy tuommosta maastoa tästä ihan muutaman minuutin päästä yliopistolta. Tosi jees!

      Poista
  2. Upeat kuvat! Kai tämä on vähän pakko lukea itsekin, kuulostaa vuoden suurelta kirjatapaukselta.

    VastaaPoista
  3. Upea tuo alempi sammalkuva, olet saanut vangittua niiden hehkun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja hyttynenki näyttää kuvassa heti jotenki romanttiselta.;)

      Poista
  4. Aivan käsittämättömän hienot kirjankansikuvat!! Eittämättä parhaat missään ikinä!! VAU!! <3 (Ja kirjakin on huikea!! <3 )

    VastaaPoista
  5. Minäkin täällä haukon henkeäni noita kuviasi katsellessani, tajuttoman upeita!!!

    Olen keikkunut vähän kahden vaiheilla Kultarinnan suhteen, lainasin sen kirjastosta ja silmäilinkin sitä jo, mutta nyt täytyy antaa kirjan mennä seuraavalle. Kirjasta kun on varaus ja joudun palauttamaan kirjan toistaiseksi kirjastoon. Postauksesi luettuani alkoi taas tuntua siltä, että kirja on haettava vielä kirjastosta takaisin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika kauan meni tosiaan itelläki ennenku lämpesin tarinan vietäväksi, mutta lämpenin kuitenki. Se Mallan näkökulmasta kerrottu puolisko veti paremmin mukaansa; sinne jos jaksat, ni luulen, että loppu on helppoa, ja korvaa alun vaivannäön.:)

      Poista
  6. Olipa tultava vielä tämä virallinen tekstisi lukemaan kun twitterissä merkit rajoittavat. Hieno teksti ja kuten moni on sanonut myös tavattoman hienot kuvat. Kirjaan sopivat kuin nenä päähän, sammal metsään.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.