Portobellon noita (Paulo Coelho)


Ei ollenkaan niin syvä ja monipuolinen kuin samalta kirjailijalta aiemmin lukemani Veronika päättää kuolla.

Kirja koostuu usean eri henkilön kertomuksista samoihin tapahtumiin liittyen. Kerronta pyörii pääosin kirjan pääpäähenkilön, Athenan, ympärillä. Athena adoptoidaan pienenä lapsena Romaniasta tavalliseen perheeseen Lontooseen, mutta hänestä varttuu jonkinlaisen pakanauskonnon papitar. Lahko herättää lontoolaisissa ristiriitaisia tunteita, ja Athena onnistuu saamaan yleisen mielipiteen jyrkästikin itseään ja sinänsä harmitonta toimintaansa vastaan.

Eri kertojien vuorottelu antoi laiskan vaikutelman: aivan kuin Coelho ei olisi jaksanut vaivautua punomaan yhtenäistä tarinaa. Sen hän olisi voinut tehdä ja se olisi tehnyt kirjasta paljon miellyttävämmän lukea.


Kohtalaisesta kankeudestaan huolimatta kirja oli viihdyttävä. Sen parasta antia oli tarinaan punottu pohdinta rakkaudesta: mitä on rakkaus, missä on rakkaus? Se rakkaus, joka ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei etsi omaa etuaan; se, joka kärsii kaiken eikä koskaan katoa: missä sitä on?  

Mitä se on, joka haluaa omistaa, vaatii vaatimasta päästyään, kadehtii, katkeroituu – ja lakkaa, kun sataa vettä. 

Mitkä ovat näiden kahden rakkauden lajin erot; mitkä ovat niiden ominaispiirteet, syntytavat, esiintymissalueet ja ravinto.

Omat tieteelliset nimet ne tarvitsisivat, ettemme jatkuvasti kärsisi sekoittaessamme niitä toisiinsa.
"Tuolla on rakkaus" kiljahdamme, ja pinkaisemme juoksuun – suoraan päin betoniseinää, johon törmäämisestä toivuttuamme ja siitä etäämmälle hoippuessamme me emme vieläkään ymmärrä, mitä eroa on rakkaudella ja betoniseinällä.

Kirja päättyy monimerkitykseen sanapariin:
Rakkaus on.

Sitä kärsii miettiä.


Jos elämääsi liittyy adoptio, tai jos sinua kiinnostavat pakana- ja luonnonuskonnot ja niihin kuuluva mystiikka, voisit pitää tästä. 
Muista en menisi takuuseen.

1 kommentti:

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.