Papintyttö (Anna-Maija Ylimaula)

Suljettuani tämän kirjan sen yhdeltä istumalta luettuani – minä, hyvin hidas lukija –, silmäni olivat apposen auki. Olin lukenut jotakin todella mielenkiintoista.


Kirja kertoo nuoren lestadiolaisnaisen kokemuksista liikkeestä eroamisesta, ei-lestadiolaiseen mieheen rakastumisesta ja avioliitosta tämän kanssa. Se on tietynlainen kuvitteellinen tapaustutkimus: millaisia tunteita prosessiin liittyy, miten ihminen perustelee ratkaisuaan itselleen, ja miten ympäristö asian ottaa.

"Häiden jälkeen sain hyvää tarkoittavan kirjeen uskovaiselta kummintädiltäni. Hän sanoi kunnioittavansa minun itsenäistä päätöstäni, mutta pelkäävänsä samalla, ettei Jumala jätä rankaisematta ja kostamatta minua uskottoman aviopuolison tähden. Lupasi muistaa esirukouksissa."


Miten mielenkiintoinen teos tämä olikaan! Kirjoittaa 70-luvulla lestadiolaisuudesta niin rohkeasti kuin Ylimaula on tehnyt: aivan mieletöntä! Ja kirjoittaa uskovaisessa perheessä kasvaneen ajatuksia 70-luvulla niin, että nuo ajatukset löytävät täydellisen kaikunsa 2010-lukua elävän nuorenmiehen mielestä: aivan mieletöntä. – Mikä kussakin meistä on kotikasvatuksen taakkaa josta itsemme tähden on parempi oppia eroon, ja mikä taas sellaista perintöä, mistä kannattaa pitää kiinni, se kysyy.

Sitoutuminen arvojensa mukaiseen elämään: se on kolmannen aallon kognitiivisissa psykoterapioissa yksi merkittävimpiä hyvinvointia edistäviksi nähtyjä asioita. Se, että tarkastellaan sitä, mitä minä todella haluan, millainen minä haluan olla, millaisena minä haluan näkyä – mitä minä arvostan itsessäni ja muissa, ja tehdään ratkaisuja sen mukaan.
Minusta se tuntuu täysin järkeenkäyvältä.

Ihmisellä, joka on kasvanut vakaumuksellisessa kodissa, kodin arvot ovat niin syvään juurtuneita, että räikeästi niitä vastaan eläminen ei tuo tyydytystä ja hyvinvointia, mitä ehkä kuvittelisi arvovapauden tuovan. Hyvä elämä syntyy sen sijaan siitä, että tietoisesti tarkastellaan, mitkä arvot kotona olivat sellaisia, joita minä arvostan ihmiselämässä, joita minä mielelläni näkisin itsenikin toteuttavan, ja mitkä taas niitä, joita en halua omassa hyvässä elämässäni toteuttaa.

Että vaikka ei itseään tuohon joukkoon saattaisikaan syystä tai toisesta enää lukea, ja vaikka erkaantuminen yhteisöstä olisikin kipeä ja katkeruuttakin synnyttävä prosessi, tunnistaisi perintönä saamansa hyvän, ja pitäisi sen aarteenaan.

"Minä, tekopyhä hurskastelija, tunsin todellista riemua ja ylpeyttä lapsuuteni selkärangasta."



Ylimaulan tekstissä kritisioidaan voimakkaasti, mutta ymmärrykselle ja lempeydellekin on sijansa. Rauhalan Taivaslaulussa minulle kaunein kohta oli se, kun pienen sotansa uuvuttamat Vilja ja Aleksi vielä jaksavat siunata toisiaan illalla vuoteeseen käydessään. Samanlainen kohtaus löytyy myös Ylimaulan kirjasta, uskovaisten ahdisteluun väsyneen päähenkilön halutessa vielä kuulla evankeliumia lähestyvän synnytyksen pelottaessa.

Kätilö tulee ja tutkii minut. Sanoo synytyksen lähteneen mukavasti käyntiin. Käyn suihkussa, minut puetaan synnytyspaitaan. Lääkintävahtimestari tulee viemään minut synnytyssaliin.
Sanon käveleväni mielelläni. Mies selaa papereitani.
Loputtomat käytävät. – Jaa, että rovastin tyttöjä, vai?
– Joo.
– Vai niin, vai niin. Olettehan te uskomassa...
Ovathan asiat tuonne ylöspäin kunnossa?
– Toivottavasti.
– Niin, mutta synnytys on vakava asia, voi olla, ettei sieltä tule takaisin ollenkaan - -.

Supistus tuli, minun oli pakko pystähtyä, pala kurkussa ja ääni vavisten sanoin miehelle:
– Antakaa mun olla rauhassa.
– No, meillä on täällä yksi uskovainen monisynnyttäjä-äiti odottamassa myös synnytyssaliin pääsyä, saatte odotella hänen kanssaan samassa huoneessa.
--

Tuli aamu, mutta huoneeseen sitä ei nähnyt, sillä sinne ei ollut ikkunoita. Supistukset alkoivat uudelleen, kiivaina ja toistuvina. Hengittelin rauhallisesti ja ajattelin, että eihän tämä kipeää käykään. Kätilö käy katsomassa, poistuu nopeasti ja kuulen käytävältä, joku sanoo että miehelleni voi nyt soittaa, että saa tulla mukaan. Seiska on kuulemma vapaa ja se on tarkoitettu niille synnyttäjille, joilla on aviomies mukana synnytyksessä.
Minua alkaa pelottaa. Nousen seisomaan emännän vuoteen viereen ja kuulen itseni sanovat
– Jos minäkin saisin uskoa synnit anteeksi...
Emäntä nousee pystyyn, saarnaa minulle synnit anteeksi, halaa äidillisesti, toivottaa Jumalan rauhaa ja taivaan Isän siunausta, kun poistun synnytyssalin puolelle. Minulla on kevyt ja hyvä olo.




(Seikka, joka sai minut löytämään Ylimaulan, oli Oulun keskustan vanhan pappilan sisätilojen ilme, johon suuresti ihastuin rakennuksessa käydessäni. Googletin sisätilan remontista vastaavaa arkkitehtia, joka oli Anna-Maija Ylimaula, ja luettuani hänen myös kirjoittavan, ajattelin, että niin kaunista silmälle luova ihminen osaa varmasti myös kirjoittaa, ja Kirsin kirjanurkan vinkkaamana hain tämän teoksen kirjastosta. 

Tuota huikeaa vanhaa pappilaa voi fiilistellä täällä, mutta kannattaa käyä livenäkin, kuka vain Oulun seudulla asuu: https://www.oulunseurakunnat.fi/vanhapappia_virtuaaliesitys.)

2 kommenttia:

  1. Viisaita sanoja: "Hyvä elämä syntyy sen sijaan siitä, että tietoisesti tarkastellaan, mitkä arvot kotona olivat sellaisia, joita minä arvostan ihmiselämässä, joita minä mielelläni näkisin itsenikin toteuttavan, mitkä taas niitä, joita en halua omassa hyvässä elämässäni toteuttaa". Kuten myös tämä: "tunnistaisi perintönä saamansa hyvän, ja pitäisi sen aarteenaan".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mää oon ihan innoissani semmosesta terapiamuodosta ku hyväksymis- ja omistautumisterapia, jossa, kuten mainittua, pidetään hyvänä sitä, että yksilö sitoutuu arvoihin ja tekee elämässään valintoja niiden mukasesti. Russell Harris on tiivistäny terapiasuuntauksen pääpointit maanmainioon artikkeliinsa Embracing Your Demons: an Overview of Acceptance and Commitment Therapy, jota artikkelia suosittelen kaikille; ihan vaikkei oiskaan akuutissa terapian tarpeessa. :D
      http://www.actmindfully.com.au/upimages/Dr_Russ_Harris_-_A_Non-technical_Overview_of_ACT.pdf

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.