Putoaminen (Albert Camus)

Haastaa tarkastelemaan oman toiminnan vaikuttimia rehellisesti ulkoapäin, paljastaa ihmisten tekopyhyys ja itsekkyys, suoda lukijalle mahdollisuus nauraa itselleen ja koko ympärillään olevalle hullujen maailmalle, laittaa huomaamaan hirret omassa silmässä ja häpeämään niitä. Siinä pontimet Albert Camusin vuonna 1956 julkaistulle teokselle Putoaminen, jonka pääteemaksi nousee käsite tekopyhyys: mitä se on, ja mistä sitä löytää.

Camusissa on paljon samaa kuin Paulo Coelhossa ja Anthony de Mellossa: halua ravistella ihmisiä. Ei niin, että jokainen temmataan penkistään ja piestään ansionsa mukaan, vaan niin, että sitä, joka suurimman selkäsaunan olisi ansainnut, saa vain pienenpienen näpäytyksen, joka hädintuskin tuntuu; sillä hän ei syyllisyyttään – ja saamansa selkäsaunan yhteyttä omaan toimintaansa – ymmärrä.


Teoksessaan Putoaminen Camus latoo tuomarin elkein lukijan silmille syyteluettelon, joka saa kenet tahansa tuntemaan itsensä moraalittomaksi, tekopyhäksi, itsekkääksi ja turhamaiseksi. Mutta hän tekee sen veljellisesti rinnallapuhellen kirjan minäkertojan kautta, puhellen lukijalle, millaisia kammottavuuksia ihmisten päissä saattaa liikkua. Ja jättäen leijumaan vihjauksen siitä, että saatat se sinäkin tietää jotakin siitä, mistä minä puhun. Camusilla on hauska mieliteko saada lukijansa tuntemaan itsensä älykkääksi ja narriksi yhtä aikaa.

Kirjan minäkertoja on ranskalainen entinen asianajaja herra Clamence, joka heti teoksen alussa esittelee itsensä katumuksentekijä-tuomariksi. Hyvin hitaasti hän lähtee avaamaan tuota käsitettä, joka saa korkealentoisen selityksensä vasta kirjan viimeisillä sivuilla – niin korkealentoisen, kylläkin syvän ja mielenkiintoisen, että sen täydelliseen ymmärtämiseen olisin halunnut lukea puolet kirjasta vielä uudelleen, sillä olen varma, että samalla tavalla kuin kaikessa mistä kertojaminä Clamence kirjassa kertoo, myös tuon käsitteen selityksessä oli tarkoitus saada lukija löytämään siitä itsensä, ja minä en jaksanut syventyä enää pohtimaan niin paljoa, että olisin sen ajatuksen löytänyt.
Tämä ei todellakaan ollut niitä kirjoja, joita kannattaa lukea viidentoista minuutin pätkissä linja-autossa tai verovirastossa.


Camusin ylevä tehtävä tekopyhyyden armottomana paljastana ei mene hukkaan. Kirja toimi ainakin minuun itseeni niin hyvin, että olin pari päivää aika allapäin, suurissa huonommuuden ja epäonnistuneisuuden tuntemuksissa. Harvoin me arjessamme tulemme huomanneeksi, miten kaukana todellinen toimintamme on siitä mielikuvasta, mikä meillä itsestämme on. Mutta armeliaisuus itseämme kohtaan, selittely – onhan se välttämätöntä. Camus haluaa kuitenkin muistuttaa, että joskus tuon armeliaisuuden voisi ulottaa myös lähimmäisiimme, joiden motiivit teoilleen ovat yhtä selitettävissä kuin omamme.

Katumuksentekijä-tuomarin  –rooli nousee meissä esiin aina silloin, kun avaamme suumme sanoaksemme jotakin tämän suuntaista: "määhän en oo mikään sulle tästä sanomaan, mutta..." Itse olen niin kovin huono – mutta kyllä sinä olet huonompi, on ajatus aloituksen takana.
Me tunnemme omat selityksemme, mutta toisen emme. Voin tehdä näin, koska - -.
Mutta sinä et, sillä se ei ole oikein.

 
Eräässä kohdassa Camus heittää ilmaan ajatuksen kadusta, jossa meillä jokaisella olisi oma huone, ja jokaisen huoneen oven yllä olisi taulu, jossa olisi lueteltuna kaikki meidän rikkeemme. "Varas, selkäänpuukottaja ja petturi, irstailija, valehtelija." Selityksiä ei sallittaisi.
Miltä meidän tekomme näyttäisivät, jos meille ei annettaisikaan puolustuspuheenvuoroa?
Mitä minun huoneeni valotaulussa loistaisi?

Entäpä jokapäiväinen "hyveellinen toimintamme" jos sen pintaa hieman rapsuttaa? Ystävyytemme toisiamme kohtaan: kuinka paljon siinä on jaloa, pyyteetöntä rakkautta, ja kuinka paljon itsekkyyttä ja vaateita? Surumme jonkun edesmenneen tähden; kohteliaisuudenelkeemme; hyväntekeväisyys, almut, huomaavaisuus; vaatimattomuutemme ja nöyryytemme: kuinka paljon niissä on teatteria? Camusin mielestä aika annos. Ja aivan olkapäätuntumalle tuotu Clamence onnistuu puhumaan lukijan samalle kannalle.

2 kommenttia:

  1. Hah, osui ja upposi kyllä pelkkä kirjan esittely! Joku päivä, sitten kun siirryn chick lit -kirjoista vakavaan kirjallisuuteen, taidan lukea tuon. Kuulostaa nerokkaalta. Nerokas se olet sinäkin noissa esittelyissäsi, kun saat myytyä ilmiselvän raskaansarjan ajatuksia herättävän syvällisyyskirjan tällaiselle prinsessasatujen ja onnellisten loppujen pilvenhattarahötön suurkuluttajalle. Arveluttavaa tuollainen syvälle sukeltaminen, mutta toisaalta luin eilen Coelhon ajatuksen: "Et huku sukellettuasi, vaan pinnan alle jäätyäsi".

    VastaaPoista
  2. Minussakin tämä esittely herätti kiinnostuksen kirjaa kohtaan. Teos on tuttu ja siitä kuulee usein lainauksia, mutta kokonaiskuva on jäänyt hämäräksi. Kirjastoon siis.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.