Tummempaa tuolla puolen (Kaj Korkea-aho)


Kuvittele musiikkia ilman rytmiä. 
Kuvittele maisemaa ilman rytmiä. 
Sisustusta 
Pukeutumista 
Saarnaa. 

Kuvittele kirja ilman rytmiä.


Joiltakin kirjailijoilta tekisi mieli kysyä, mihin se jäi. Kertoa, että kirjoitit kauniin muodon, ABACADABA, korean intron ja mystisen, persoonallisen outron, ylevän melodiankin läpi teoksen
mutta että ei.

Mutta sitten on niitä, jotka työskentelevät kuin suuret säveltäjät. Tuovat yhteen kaikki musiikin peruselementit; sointivärin, harmonian, melodian,
rytmin, tempon, dynamiikan ja muodon.

Kirjana.

Kaj Korkea-aho on heistä yksi.




Sinä tiedät ihmisiä, jotka eivät hallitse raivoaan. Jos heillä on puoliso, tämä on hyvyyden ja laupeuden perikuva, mutta saa silti toistuvasti selkäänsä. 
Tiedät myös kylän kauniskasvoisen poikamiehen, josta olet joskus ajatellut, että onpa jännä, että tämä ei tunnu naista löytävän. Haluaisit ajatella, että liekö homo sitten, mutta et viitsi ajatella niin epäkohteliaita. 
Tiedät myös useita täydellisen ystävällisiä ja aina avuliaita enkeli-ihmisiä, ja joskus mietit, onko se läpeensä aitoa.

Tunnet myös ihmisen, joka kiristää läheisiään omilla tunteillaan: mökötyskohtauksilla ja itkemisellä. ”Tuo tekee minut niin surulliseksi! Ethän enää koskaan sano tuollaista.” ”Et voi tehdä tätä minulle” (hänelle, siitä huolimatta, että kyseessä oleva asia ei liity häneen yhtään mitenkään). 
– Ja tunnet itsesi, joka niin syvästi tahtoisi kouluttaa ympäristönsä ottamaan vastuun omista tunteistaan, itsesi, joka niin kovasti tahtoisi olla välittämättä, olla itse ottamatta vastuuta toisten tunteista, itsesi, joka vain tahtoisi tilaa hengittää, 
mutta joka kuitenkin kerta toisensa jälkeen, aina, löytää itsensä kompromisseista, joissa vain puolet on sitä, mitä tämä todella olisi halunnut. 

”Sinun pitää ymmärtää”, äiti sanoi nyt, ”että minä olen sinun äitisi...” 
Christoffer ei sanonut mitään. 
”...enkä muuta halua kuin että sinulla olisi asiat hyvin. --” 

Saatat tietää myös ihmisen, joka on ajoittain elämässäsi kuin musta aukko. Hän imee sinusta voimaa, imee vaikka kuinka taistelisit vastaan. ”Minä olen tuon yläpuolella”, ajattelet. Mutta kun hän on siinä taas, sinä sammut. 
Näet ehkä, että hänellä on ongelma ja haluaisit auttaa – mutta et tiedä, mitä tehdä. Jos käyt lähelle, viekö hän sinusta kaiken voiman, imeekö hän elämänilosi sinusta ulos kuin musta aukko, joka imee itseensä kaiken ympärillään olevan valon? 

Saatat olla tuollainen musta aukko myös itse. Aivan pieni ja hailakka, mutta imevä kuitenkin. Tiedät, että jokin on pielessä, aivan kuin kuulisit vesiputken vuotavan jossakin mielesi sopukoissa, hiljaa, mutta jatkuvasti. Tip, tip, tip. 
Yrität keskittyä, jotta tuo ääni häipyisi, katoaisi taustahuminaan. Täytät aikasi, täytät pääsi, sillä et tiedä, mitä tapahtuu, jos käyt vuotokohtaa päin. Räjähtääkö putki? Hukunko minä sitten? 
Voinko korjata sen helposti, vain parissa minuutissa, vai täytyykö minun vaihtaa putkeen osia, ja mistä minä ne osat saan? Mitä, jos en osaa? –

Mitä, jos minä hukun?


Tai oikeastaan hukkua olisi helpointa. 
Tiputa, tiputa, tiputa vain 
räjähdä lopulta 
HUKUTA MINUT! 

”Putki oli antanut periksi. Benjamin kuuli, miten vesi vyöryi keittiönlattian yli, mutta makasi edelleen paikallaan –.” 

Kirjassa, sen pienen Gränbyn kylän asujaistossa, on mahtava valikoima lähelle tulevia, tutunoloisia, ja täyden ymmärryksen saavia henkilöitä. Korkea-aho ei erittele hyviksiä ja pahiksia.
Kirjan ihmisellä on hyvä tahto, mutta heikko mieli, eikä se ominaisuus liene kaukana meistä kenestäkään.


Korkea-aho on lisäksi kylvänyt kirjaansa, jonka selkään kirjastontäti on lyönyt tarran "kauhu", mahdollisuuksia paljoon symbolisten seikkojen filosofiseen tulkintaan. Lukijan mielelle on jätetty suuri tila. Kirjan voi varmasti lukea myös puhtaana jännitys- tai vaikka sitten kauhuromaanina: pohtien, miksi kirjan alussa kuollut nuori nainen todella kuoli niissä olosuhteissa missä kuoli, seurata vyyhdin kasvamista ja lopulta sen selviämistä, kauhistella revittyä kuusivuotiaan ruumista, lähisuhdeväkivaltaa ja sirkkelinterästä lenteleviä raajoja; mutta ainakin minun lukukokemuksestani kauhu oli kuitenkin hyvin kaukana. Minulle kirjan jännityskirjamaisuus syntyi siitä jännityksestä, avautuuko nariseva kaapin ovi eräälle tuon pienen paikkakunnan poikamiehelle.


Toivonpa, että kuulemme Gränbyn väestä vielä, sillä paljon jäi länsirannikon pojalla vielä kertomatta.

3 kommenttia:

  1. Kiitos puhuttelevasta bloggauksesta, sait minut kiinnostumaan tästä teoksesta!

    VastaaPoista
  2. Huh! Korkea-aho on kertaalleen päässyt kirjastopinooni (ei tämä vaan se toinen), mutta jouduin palauttamaan kirjan takaisin ennen kuin ehdin lukea sitä. Tämäkin on luettavien listallani, kuulostaisi juuri sopivalta syksyn pimeneviin iltoihin...

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.