Tiikeriäidin taistelulaulu (Amy Chua)

Lapsesi ei halunnut lähteä aamulla kouluun.
Hän ei halunnut myöskään syödä, sitä samaa leipää, mitä söi eilen aamulla, 
ei tehdä läksyjään, 
eikä puistella kuraisia lahkeitaan sisälle tullessaan. 
Kun oli aika lähteä soittotunnille, hän ilmoitti, että ei lähde. Aivan ykskantaan ja kovin helponnäköisesti hän sen teki. 
Viimeksi samassa kohdassa hän lähti juoksemaan karkuun. 
Silloin ajattelit, että niin kauan kuin kuu kiertää maata, se olet sinä kun sanelee tässä talossa sen, minne mennään ja milloin.

JA NYT SINNE SOITTOTUNNILLE NIIN KUIN OLISI JO!  
Saamari!

Ja uskallakin juosta karkuun, niin katselet kännykkääsi vitriinistä seuraavat kaksi viikkoa.

Mitä minä teen? kysyt mieheltäsi illalla. Voinko minä pakottaa häntä?
Mistä minä tietäisin, miehesi sanoo.

Kiinalaistaustainen, Yhdysvalloissa suurimman osan elämästään elänyt, ja siellä kaksi lasta yhdessä amerikkalaisen aviomiehensä kanssa kasvattanut Amy Chua on niin suora nainen, että hänen, jos kenen, lukija odottaa kertovan suorasti ja ykskantaan, miten asia on.
Mutta Chua on liian viisas suoriin vastauksiin.

Kiina tuottaa lyömättömiä ammattimuusikoita. Heidän rinnallaan suomalainen musiikkiopisto- ja musiikkikorkeakoulujärjestelmä tuottaa lähinnä vain harrastelijoita. Miksi? Kiinassa ollaan tiukempia. Lapsilta vaaditaan, sillä heihin uskotaan. Heitä ruoskitaan, sillä heitä rakastetaan.
Heidän kuuluu, sillä kunnia.

Länsimainen taidemusiikki on saareke, jota moraalinen ja henkinen rapautuminen ei koskaan saavuta, ajatteli Chua. Se on torni, johon nouseva ei koskaan katoa. Ja miten selkeästi sieltä alas näkyykään: miten kaikki muu on matalammalla; matalakulttuuria. Matalakulttuuria! Suojelkoot jumalat minun lapsiani siltä!
Tuohon torniin Chua halusi lapsensa taluttaa. Tehdä eron rahvaan amerikkalaisnuorison ja omien, kuitenkin aasialaisveristen lastensa välille.
Mutta teepä tuo temppu niin, että lapset eivät juontasi huomaa. Sidopa heidät torniinsa niin, ettei heidän avunhuutoaan kuule kukaan.

”Äiti. Miksi minä en saa koskaan mennä yökylään? Miksi minun täytyy harjoitella kuusi tuntia päivässä, kun kukaan mukaan ei tee niin! Se on hullua!
Miksi minä en saa koulun jälkeen mennä kavereiden luokse, vaan joudun joka päivä juoksemaan kotiin ehtiäkseni harjoitella tarpeeksi? Miksi minulla ei ole koskaan lomaa? Äiti! Miksi minun täytyy –! Äiti!?”
”Siksi, kun minä sanon niin.”

Yllä olevat repliikit eivät ole lainausta kirjasta, mutta kuvaavat kirjoittajan suhdetta lapsiinsa: minä, vain minä, tiedän, mikä on teille parhaaksi. Älkää tuhlatko aikaanne sen kyseenalaistamiseen.

Äärimmäisyydessään Chuan kasvatusmetodit saavat lukijan haukkomaan henkeä. Mutta niin itseironisesti ja hauskasti Chua perhe-elämäänsä kuvaa, että ei hänelle vihainen voi olla: hänkin yrittää kaikkensa, ja uskaltaa olla vielä rehellinen.
Vaikka haluaisimmekin osoittaa sormella, tiedämme, ettei meistä itsestämme ole sen parempaan vanhemmuuteen. Moniko meistä, länsimaalaisista, jotka luulemme omistavamme totuuden ja tiedon hyvän lapsuuden osatekijöistä, kykenee vanhemmuutensa niin suorittamaan, että päättöarvosanansa olisi täysi kymmenen? Millaista on vanhemmuus, jota voi sanoa paremmaksi kuin Chuan vanhemmuus? Missä vanhemmuuden hyvyys mitataan? Lapsen onnellisuutena lapsuudessa? Lapsen onnellisuutena vanhemmalla iällä? Lapsen ja vanhemman yhteisen ajan paljoutena? (Entä, jos lapsi ei sitä halua?) Lapsen itsenäisyytenä? Vanhemman kykynä pitää auktoriteettiasemansa?

Kuinka toimia lapsen harrastusten suhteen, jotta toimisi oikein? Edistääkö harrastus lapsen onnellisuutta? Edistääkö vanhemman vaativuus vanhemman ja lapsen suhdetta; vai synnyttääkö se lapsessa katkeruutta viimeistään tämän kasvettua aikuiseksi?
Tukevatko vanhemman asettamat tavoitteet ja vaatimukset lapsen kokemusta minäpystyvyydestään lisäten itsevarmuutta ja tukien itsetunnon kehitystä, vai toimivatko ne päinvastoin?
Kenen etu lapsen harrastus lopulta on: onko se vanhemman keino pönkittää sosiaalista statustaan tai toteuttaa omia täyttymättömiä unelmiaan, vai lapselle itselleen tärkeä väylä itsensä toteuttamiseen? Heikentääkö (aikaa vievä) harrastus lapsen asemaa sosiaalisissa ympäristöissään, vai päinvastoin? Kumpi on rakkautta ja välittämistä: vaatiminen, tiukkakin, ja tällä tavalla lapsen kykyihin uskominen – vai ymmärtäminen ja lempeä katse: ”ei sinun tarvitse enää, olet tehnyt jo tarpeeksi”?

Voiko lapsi tietää, mikä on hänen parhaakseen?
Onko lapsella omaa tahtoa?

Mikä on kasvattajan tehtävä?

-
-

Muutaman pienen kysymyksen Chua onnistuu herättämään.
Tämä kannattaa lukea.



6 kommenttia:

  1. Tämä kirja herättää vieläkin ristiriitaisia ajatuksia, vaikka lukemisesta on jo aikaa.
    Chuan järkähtämättömyys ja tiukka linja tuntuu liki kammottavalta, mutta tavallaan hänenkin kantansa ja tyylinsä ymmärtää - jossain määrin.

    Olen silti iloinen, ettei minun tarvinnut lapsena istua tuntikausia harjoittelemassa soittoläksyjä. Mieluummin vauhdikas lapsuus kuin aikuisuus korkeintaan keskinkertaisena pianistina. :)

    VastaaPoista
  2. Hei!:) Sinulla on kiinnostava kirjablogi! Onko sinulla osoitetta, johon voisi lähettää kirjoja ja arvostelypyyntöjä?

    - Päivi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Laita viesti osoitteeseen juhani.pelkonen ät gmail.com,
      niin laitan osoitteeni sitä kautta.

      - Juhani

      Poista
  3. Suomalaisena sitä ensin kauhistui, sitten ihastui ja jopa ymmärsi. Silti en haluaisi kasvattaa lastani kiinalaisten opein vaan haluaisin suoda lapselleni samanlaisen, rennon lapsuuden mitä itselläni on ollut. Silti ymmärrän, ainakin jollain tavoin, miksi kiinalaiset vanhemmat toimivat näin. Vai toimivatko kaikki? Sitä ainakin itse pohdin, kun luin Tiikeriäidin taistelulaulua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohon mä osaan vastata: eivät toimi.;)

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.