Kesän varjot (Bo Carpelan)


Voi veljet.
Tämä oli todellinen ponnistus!!

Jos verrataan muutamaan äsken lukemaani: Ihmepojan luin kahdelta istumalta. He eivät tiedä mitä tekevät luin kaksi päivää putkeen. Elämäni oivallus pyöri nurkissa hieman pidempään, mutta aina kuin siihen tartuin, siihen upposin.
Mutta Kesän varjot. Siitä huolimatta, että olin valtavan vaikuttunut sen tunnelmasta, joka oli kuin kesäisen kirkkomaan, jossa paistaa aurinko joka ei kuitenkaan poista kivien ikävöiviä kaiverruksia;  kaksi kertaa se jäi kokonaan kesken ja palautin sen kirjastoon. Kolmannellakin kerralla se oli jäädä kesken, mutta uusin sen vielä, 
siirsin kännykkää hieman kauemmas käteni ulottuvilta ja käännyin pois päin ikkunasta.

Minä pidin kirjasta, minä todella halusin lukea sen, palata sen tunnelmaan ja kiehtovaan melankoliaan, tomuiseen kesään, joka siinä aina oli. Mutta aina kun sen seuraan kävin, unohduin istumaan. Luin hieman, ja hetkessä upposin ajatuksiini, katseeni oli noussut kirjasta, ja olin jo ulkona. Siellä satoi lunta, joku käveli ohi, ja mietin minne. Useimmiten tarkkaavaisuuteni oli kuitenkin mieleni tarinoissa, jossakin tulevassa: kun minä olen vanha --.


Kesän varjojen melankolia oli miltei vastenmielistä. Että rakkaat vanhat, älkää! Minä tulen kohta ja ajan kleinbussilla yli, soitan Mambaa niin, että kuulokojeenne sulavat tomuiseen tiehen.



Olin varma, että on olemassa musiikkikappale, joka vastaisi tunnelmaltaan tätä kirjaa, onhan kirjassa niin omintakeinen tunnelma. Jotakin surumielistä ja tomuista, unen ja toden sekoittavaa, jotakin ukonilman tavoin uhkaavaa, hieman raihnaista ja särjettyä, jossa, jos siinä lauletaan, laulettaisiin luopumisesta ja katsottaisiin taaksepäin.

Tämä se sitten oli. Portaat, ränsistyvä talo, vanha piano ja aaveenomainen hahmo, nuori ja vanha yhdessä. Mutta ehkä ennen kaikkea kuvan miljöö ja soundin viimeistelemättömyys. Ja valon hämyisyydessä sitä kesää ja tomua, minkä Kesän varjoissa koin. 
Eikä kappaleessa kuulu riemu, kuten ei Kesän varjoissakaan.

 





Ja pakko laittaa vielä toinen mieleen tullut laulu, joka on tunnelmansa iloisuudessaan aika lailla tasavertainen kirjan kanssa. Venäläinen kansanlaulu, joka kertoo sodasta sekin, Журавли. 

Varokaa laulun suomenkielistä versiota Kurjet, se ei välitä hitustakaan alkuperäisen laulun tunnelmasta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.