Vettä elefanteille (Sara Gruen)

   Kun katseeni tavoitti vaalenapunaiset paljetit, olin huutaa helpotuksesta – tai kenties huusinkin. En muista.
   Siellä, minua vastapäätä, sivuseinää vasten, tyynenä kuin viilipytty. Timantinkirkkaina välkkyvät paljetit hohtivat majakan lailla monenmoisten karvapeitteiden keskellä. Silmät tavoittivat minut ja viipyivät katseessani loputtomalta tuntuvan ajan. Rauhallisina, levollisina. Hymyillenkin. Aioin lähteä pujottelemaan toiselle puolen, mutta jokin ilmeessä pysäytti minut niille sijoilleni.
   Siinä edessä seisoi selin se paskiainen karjumassa naama punaisena, heiluttamassa käsivarsiaan ja huitomassa hopeapäisellä kepillään. Korkea silkkisilinteri lojui oljilla vieressä.
   Maasta näytti nousevan jotain. Välistämme meni kirahvi, pitkä kaula pelosta huolimatta sulokkaasti keinahdellen, ja sen mentyä näin, että esine oli rautatappi. Se lepäis höllässä otteessa toinen pää tallattua maata vasten. Silmät siirtyivät minuun uudestaan, hajamielisinä. Sitten katse siirtyi paljaaseen takaraivoon.
   "Voi luojan tähden", minä sanoin, kun äkkiä ymmärisn. Syöksyin kompuroiden eteepäin, ja vaikka ääneni ei mitenkään voinut kantaa sinne saakka, minä huusin: "Älä tee sitä! Älä tee sitä!"
   Tappi kohosi korkealle ilmaan ja iskeytyi hänen päähänsä, joka halkesi kuin vesimeloni.


Ennakkoluulot. Valta, hierarkia ja arvoasteikon tasojen väliset kuilut. Vanhuksen oikeudet: itsemääräämisoikeus ja oikeus yksityisyyteen laitosasumisessa. Eläinten kyky ajatteluun ja tunteisiin. Lähisuhdeväkivalta. Yksilön vastuu mielensä terveydestä ja mielen tasapainon järkkyessä tehdyistä teoista.

Hienoja, vaikuttavia teemoja kiehtovassa ympäristössä. Todellakin suosittelen.


Gruen tarjoaa muun muassa ansiokkaan näkökulman dementian käytösoireisiin ja osaselityksen laitoksissa asuvien vanhusten aggressiivisuudelle ja agitaatiolle.
 
Tohtori Rashid kutsutaan paikalle. Hän istuu sänkyni laidalla ja esittää kysymyksiä, joihin yritän vastata kohteliaasti, mutta olen niin kyllästynyt siihen että minua kohdellaan kuin mielenvikaista, että saatan kuulostaa hiukkasen äksyltä.
   Puolen tunnin kuluttua lääkäri pyytää hoitajaa tulemaan kanssaan käytävään. Pinnistelen kuuloani, mutta niin törkeän isot kuin vanhat korvan ovatkin, erotan vain pätkän sieltä täältä: "erittäin paha depressio" ja "ilmenee aggressiivisuutena mikä on melko tavallista geriatrisilla potilailla".
   "En minä kuuro ole, kuuletteko!" huudan sängystäni. "Vanha vain!"
   Tohtori Rashid vilkaisee minua ja tarttuu hoitajaa kyynärpäästä. He siirtyvät kuulomatkan ulottumattomiin.

Illalla paperikupissa on uusi pilleri. Huomaan sen vasta kun annos on kädessäni.
   "Mitä tämä on?" minä kysyn. Käännän pillerin ympäri ja tutkin toista puolta.
   "Mikä?" hoitaja kysyy.
   "Tämä", minä sanon ja tökin loukkaavaa pilleriä. "Tämä tässä. Se on uusi."
   "Se on Elavilia."
   "Mihin sitä tarvitaan?"
   "Teille tulee parempi olo."
   "Mitä sillä hoidetaan?" minä tiukkaan.
   Hoitaja ei vastaa. Minä katson häntä. Katseemme kohtaavat.
   "Masennusta", hän sanoo lopulta.
   "Minä en ota sitä."
   "Herra Jankowski –"
   "En ole masentunut."
   "Tohtori Rashid määräsi sen. Se –"
   "Te haluatte huumata minut. Haluatte että minusta tulee hyytelöä mussuttava lammas. Minä en ota sitä. Kuuletteko?"
   "Herra Jankowski. Minulla on kaksitoista muutakin potilasta hoidettavana. Olkaa ystävällinen ja ottakaa pillerinne."
   "Minä luulin että me olemme asukkaita."
   Hoitajan kireät piirteet kiristyvät entisestään.
   "Minä otan muut mutten tätä", sanon ja näpsäytän pillerin kämmeneltäni. Se lentää ilman halki ja päätyy lattialle. Minä nakkaan loput lääkkeet suuhuni. "Missä vesi on?" minä kysyn, ja puheeni kuulostaa epäselvältä, koska yritän pitää pillerit kielen päällä.

   Hoitaja ojentaa minulle muovikupin, poimii pillerin lattialta ja menee kylpyhuoneeseen. Pönttö kohahtaa. Sitten hoitaja palaa.
   "Herra Jankowski. Minä haen nyt toisen Elavilin ja jollette te ota sitä soitan tohtori Rashidille ja hän määrää teille saman pistoksena. Elavilinne te joka tapauksessa otatte. Voitte valita kummalla tavalla."
   Hän tuo pillerin ja minä nielaisen sen. Vartin kuluttua saan myös pistoksen – en Elavilia vaan jotain muuta, mutta se tuntuu epäreilulta, koska otin sen hemmetin pillerinkin.
   Ei mene kauan kun minusta on tullut hyytelöä mussuttava lammas. Tai lammas joka tapauksessa. Mutta koska muistutan vähän päästä itselleni miksi minua kohtasi tällainen onnettomuus, tajuan että jos joku nyt toisi minulle möykkyistä hyytelöä ja käskisi syömään, avaisin kiltisti suuni.
   Mitä minulle on tehty?
   Roikun kiinni kiukussani jokaisella ihmisyden rippeellä joka surkeassa ruumiissani on jäljellä, mutta siitä ei ole apua. Viha etääntyy kuin aalto rannasta. Tätä surullista seikkaa pohtiessani huomaan että unen pimeys kiertyy pääni ympärille. Se on odotellut jo kotvan aikaansa, tullu lähemmäksi kierros kierrokselta. Päästän irti raivostani, joka on jo muuttunut pelkästään muodollisuudeksi, ja panen mieleeni muistiin ettei aamulla saa suuttua. Sitten antaudun unen vietäväksi, kun en oikeastaan voi panna vastaankaan.


Mutta onneksi kuitenkin:

Mitä sitten, vaikka olenkin yhdeksänkymmenenkolmen? Mitä sitten, vaikka olenkin vanha ja kärttyinen ja huterassa kunnossa? Jos ne kerran hyväksyvät minut ja minun huonon omantuntoni, niin miksi helskutissa en karkaisi sirkuksen matkaan?




Miksi helskutissa en karkaisi sirkuksen matkaan?





3 kommenttia:

  1. Sinä saat kirjan kuin kirjan näyttäytymään täysin uudessa valossa :)

    Ja voi että, norsu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos!:) Sitä kiinnittää huomiota aina semmosiaan teemoihin, mitkä omassa elämässä on pinnalla. Vanhustenhuollosta graduileva näkee kummasti kaikkien kirjojen ottavan kantaa just tähän aiheeseen.:D

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.