Isäntä ja renki (Leo Tolstoi)


Spotifysta löytyy joitakin englanninkielisiä äänikirjoja. Siellä on muutama Tarzan, Burnettin mahtava lastenkirjaksi puettu kasvatusopas Salainen puutarha sekä liuta muita klassikoita, joukossaan miellyttävästi luettu Leo Tolstoin lyhytromaani Master and Man, Isäntä ja renki.


Kirjassa isäntä, työteliäs porvari, joka on saavuttamastaan taloudellisesta asemasta ylpeä ja pitää vaurauttaan tärkeimpänä saavutuksena elämässään, kohtaa matkansa pään – mutta tulee sitä ennen opetetuksi, että omaisuuden ja vallan hankkiminen ei ole elämässä tärkeintä. 
Toisena päähenkilönä on isännän renki. Hyveellinen mies, mutta lankeemustensa takia isäntänsä talosta monta kertaa pois ajettu, mutta joka kerta kuitenkin armahdettu ja takaisin otettu. Tämän isäntänsä ankarissa silmissä ensin melko arvottomana näyttäytyvän palvelijan edestä isäntä lopulta uhraa henkensä.

Jäin pohtimaan, oliko yhteys Raamatun tarinaan langenneiden palvelijoiden edestä annetusta hengestä tarkoituksellinen vai sattumaa. Ainakin englanninkielinen nimi voitaisiin kääntää suomen kielelle myös muotoon "Mestari ja ihminen".

Jos Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, onko myös Jumalalla tunteet ja oikkunsa? Voittaako armeliaisuus kuitenkin lopulta myös niitä kohtaan, jotka ehkä aiemmin ovat näyttäytyneet arvottomampina? Onko oltava palannut isäntänsä taloon omatakseen mahdollisuuden tulla pelastetuksi; olisiko isäntä antanut henkensä myös lainarengin puolesta?


Tämä oli viihdyttävä tarina. Erityisesti pidän siitä, että se vie kuoleman äärelle. Minun näkemykseni on, sen olen aiemmissa kirjoituksissa varmaankin jo tuonut ilmi, että kuoleman muistaminen edistää hyvää elämää.
Uskon ihmisen elävän toimeliaammin unelmiaan ja itselleen tyydyttävää elämää toteuttaen, mikäli hän muistaa päiviensä määrän olevan rajattu. Ikuisen maanpäällisen elämän harha voi johtaa uneliaisuuteen ja harhailuun vieden ihmiseltä tyydytystä tuottavan kokemuksen omasta kyvykkyydestä. Uneliaisuus saa myös unohtaman elämän arvokkuuden ja sammuttaa paljon hyvää synnyttävän kiitollisuudentunteen sitä kohtaan, ja sokeuttaa sen tarjoamilta mahdollisuuksilta. Lopputuloksena on katkeruus: miksi pelasin korttini niin huonosti? Tai, miksi en pelannut lainkaan.

Tolstoi muistuttaa, että sinä voit olla kuollut jo huomenna. Käytätkö käytettävissä olevan aikasi sellaisen kartuttamiseen, mikä ei todellisuudessa lisää hyvinvointiasi (omaisuuden), vai tekisitkö jotakin, mistä saat puhdasta iloa ja täyttymystä?


Jonkun mielestä pelottavaa, mutta kuoleman todellisuuden ymmärtäminen saa ihmisen palautumaan oman elämänsä herraksi, tekemään hyvinvointinsa kannalta kestäviä ratkaisuja, kohtaamaan ne ihmiset, joita tapaa, rakastamaan niitä ihmisiä, joita rakastaa, ja irrottautumaan siitä, mikä ei tuo elämään hyvää. Jos todella ymmärtäisimme kuolevamme, eläisimme takuulla hienot loppumatkat.



Oscar Wilde toteaa teoksessaan The Soul of Man under Socialism (tämänkin löysin Spotifysta, suosittelen mitä lämpimimmin!) ihmisen elävän harhassa, että omistaminen tuo onnea. Hänen mukaansa meidän ei tule keskittyä kartuttamaan omaisuuttamme, vaan kehittämään persoonallisuuttamme, investoimaan itseemme: jälkimäinen kun on ainoastaan lisäävä hyvinvointia. Tähän ajatukseen kiteytyy myös tämän Tolstoin tarinan opetus: on parempi olla jotakin kuin omistaa jotakin.
Sama ajatus löytyy sattumoihin jälleen myös Raamatusta, mistä jo mainittu Wilden teos hoksauttaa. Ja onhan ajatus myös kärsimyksestä vapautumiseen johdattavan buddhalaisuuden opetuksen keskiössä: haluamisen lakkaaminen lopettaa kärsimyksen.


Kehittäkäämme siis itseämme. Tuo omaisuus ei pala tulessa eikä sitä raiskaa ruoste.




 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.