Nälkävuosi (Aki Ollikainen)

Me olemme selvinneet rutosta ja sodasta, niin että emmeköhän me selviä tästäkin vuodesta, Lars ajattelee, mutta kuulee päässään äänen, joka sanoo: me ehkä, mutta monet muut eivät.
  

Aki Ollikaisen vuonna 2012 ilmestynyt Nälkävuosi kertoo Suomea 1800-luvulla koetelleesta nälänhädästä yhden perheen kokemuksena. Perhe joutuu jättämään kotinsa ja antautumaan muiden avun varaan, liittymään päämäärättöminä vaelteleviin nälkiintyneisiin kerjäläiskulkueisiin.
Apua on vaikea saada, sillä niukkuutta on kaikkialla

Voisiko ajankohtaisempaa teosta tähän hetkeen olla? Hetkeen, kun miljoonat ihmiset vaeltavat henkensä uhalla pohjoisiin maihin, niinkuin Marja ja Juho vaelsivat kohti Pietarin kultaisia kupoleita, kaupunkia, jossa ei koskaan tarvitsisi lisätä jauhoon pettua tai jäkälää.

Voisiko puhuttelevampaa teosta olla meille, jotka noissa Pietarin kivitaloissa asumme, kaukana heistä, jotka etsivät.
Täällä me mietimme, mihin saakka tulemme vastaan. Mihin saakka on riittävästi, mihin saakka on liikaa. Mitä on itsekkyys, mitä on itsesuojelu. Mitä on lähimmäisenrakkaus. Mitä määrää omana pitämistä voimme itsellemme sallia, missä kulkee raja ahneuteen ja itsekkyyteen.


Nälkävuoden voi helposti nähdä tämän hetken kuvauksena: Euroopan taloudellinen tilanne asettaa ne ihmiset, joiden puoleen käännytään, kokemaan kärsivänsä itsekin niukkuudesta. Kirjan kotinsa jättävä perhe ovat nuo tämän päivän pakolaiset, heidän vaelluksensa varrella kohtaamansat talot ovat Euroopan eri maita.



Jos en avaa oveani, liitynkö siihen historian hyvin muistamaan joukkoon saksalaisia, jotka hiljaisesti hyväksyivät toivoen sen vain olevan pian ohi?

Jos en avaa oveani, olenko se, joka ei ruokkinut, ei vaatettanut, vaan asetti itsensä ensimmäiseksi,
ja teki näin itsestään sen, joka viimeisenä päivänä vähäisimmäksi luetaan?

Tuleeko meidän taistella taloudellisen ylivertaisuutemme puolesta taataksemme kansamme tuleville sukupolville hyvän elintason?
Vai onko jo aika lakata erottelemasta "meidän kansamme" muista? Olemmeko taitekohdassa, jonka jälkeen kansat sekoittuvat, eivätkä ihmiset enää muutaman sukupolven jälkeen tiedä, mihin kansaan esi-isänsä ovat kuuluneet, kuten eivät enää kaikki afrikkalaiset tunne heimojuuriaan, mikä muutos on tapahtunut aivan viimeisten sukupolvien eläessä.


Vai onko yhä tuleva olemaan Suomen kansa, mutta sen joukossa joukko "muita", ja se ero näkyy kauas, niin kuin se näkyy etelä-afrikkalaisesssa supermarketissa, jossa asiakkaita ja henkilökuntaa erottaa ihonväri. Sisältyykö laupiaaseen tervetulotoivotukseemme harmaana reunuksena ajatus siitä, että ilman teitä ei matalapalkkatöihimme olisi enää ollut tekijöitä, ilman teitä emme olisi saaneet poistettua minimipalkkoja kun se niitä aiemmin tehneille ylpeille etnisesti suomalaisille ei olisi koskaan tullut kuuloonkaan, ja että nyt voi talous kasvaa kun on halpaa työvoimaa ja tuotantokustannukset globaalisti kilpailukykyiset? Elämmekö jo piankin yhteiskunnassa, jossa on jälleen kotiapulaisia, piikoja ja pienen kotitalouden puutarhureita, niin kuin monissakin kehittyneissä mutta sosiaalisesti epätasa-arvoisemmissa maissa on, ja niin kuin meidänkin maassamme on aiemmin ollut?


Minä olen elänyt lapsuuden, jossa ei ollut yhteiskuntaluokkia. Kuitenkin yllättävän lähellä on ollut aika, kun jo lapset ovat tienneet perheensä aseman, oma paikka on ollut heikommin oman itsen muotoiltavissa siksi, että identiteettisi on lapsena rakentunu vahvasti harmoniaan perheen sosiaalisen aseman kanssa, eikä omaa identiteettiä ole myöhemmällä iällä tarvetta rajusti ruhjoa, sitä kun kolhitaan kylliksi ilman omaakin pyristelyä, ja ihminen pyrkii mielellään löytämään vakautta ja rauhaa. Syntyvätkö lapset kymmenen vuoden päästä Suomessa aikaan, jossa nämä eivät aisti yhteiskuntaluokkien olemassaoloa? Voi olla, että syntyvät, mutta hyvinkin voi olla myös niin, että eivät synny. – Niinkin voi olla, että paikkaa Suomi, johon syntyä, ei edes ole.



Kysymyksiä on mielessä paljon. Kenties päällimmäisenä se, voinko pitää ensiarvoisen tärkeänä sitä, että me osallistumme pakolaiskriisin hoitoon vain sen rajoissa, että saamme taattua oman maamme kansalaisille saman elintason mihin olemme totuneet. Onko se meidän oikeutemme? Onko se harhaa, että olemme asemamme omalla henkilökohtaisella työpanoksellamme ansainneet? 
Ehkä oikeammin olemme vain saaneet lahjana ympäristön, jossa työpanoksemme tuottaa suurempaa hyötyä.

Ja toisena tulee kysymys: väheneekö kurjuus kurjuutta jakamalla? Olisiko kestävintä, jos jokainen kansa huolehtisi omasta hyvinvoinnistaan?

Jonakin päivänä katsomme taaksepäin, ja muistamme ajan ennen vaelluksia. "Siitähän puhuttiin pakolaiskriisinä silloin, muistatteko? Sehän oli tämä Sipilä pääministerinä silloin... Hhmh. Hyviä aikoja. Syksykin oli niin lämmin sinä vuonna." Se muutti paljon, ajattelemme mielessämme. Mutta aika kultaa.


Mikä on se haikeus, joka minut valtaa, kun näitä ajattelen?
Kun toinen sydänkammioni soi rakkautta omia kohtaan, halua kääntyä turvaan, jäädä illaksi kotiin
suukottaa lapsia ja äitiä ja isää,
ei vieraita tänään
ei vieraita tänään.
     Ja kuitenkin näkee ikkunan takana kulkevan tulitikkutytön varjon.




Anna maamme johtajille viisautta. Ohjaa heitä edistämään oikeudenmukaisuutta ja vastuuta. 
    Ole niiden tukena, jotka kärsivät, ovat kodittomia tai vailla työtä
Auta maailman kansoja rakentamaan sovintoa keskenään. 
Poista viha ja epäluulo 
ja ohjaa ihmisiä sopuun ja ystävyyteen. 

    Anna rauha maan päälle.



 ---------------------



Johonkin taloustieteen kurssiin liittyen tutustuin jokin aika sitten Heidi Hirvosen äärimmäisen mielenkiintoiseen graduun vuoden 1867 elintarvikekriisistä. Tuohon graduun kannattaa ehdottomasti tutustua, vaikka nopeastikin, jos Nälkävuosi-kirjan historiallinen tausta kiinnostaa enemmän. Tutkimus valottaa esimerkiksi sitä, mitä tekemistä J. V. Snellmanilla on nälänhädän kanssa ollut.

2 kommenttia:

  1. Hieno teksti. Elämme aikaa, joka taatusti tullaan muistamaan tulevaisuudessakin. Millä tavalla ja pohjavireellä lopulta, se jää nähtäväksi. Osaisimmepa elää niin, että kaikilla olisi siedettävät olot.

    Kivaa, että tartuit tähän kirjaan. Minulla on se mainitsemani japanilainen runokokoelma edelleen korkkaamatta...

    VastaaPoista
  2. Ajatuksia herättelevä teksti. Elämä on muuttunut, kaikki muutokset eivät ole pelkästään hyviä.
    Nälkävuosi on lukemisen arvoinen kirja, luettuani se jäi elämään mieleen.
    Graduun täytyy tutustua.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.