Paha kirja (Kaj Korkea-aho)




Aivan ensimmäiseksi:
kuka ikinä lieneekin se sielu, joka on valinnut kirjan kansien harmaan ja punaisen sävyt: ole kiitetty.




Toiseksi kiitos sille nuorellemiehelle, joka kirjan on kirjoittanut.




Pidän tämän miehen tyylistä kirjoittaa. Siinä on valtavasti pieniä asioita, joista minä pidän. Alkaen siitä, että hänen teoksensa päähenkilö on samaa mieltä Ylpeydestä ja ennakkoluulosta kuin minä. Että kirjailija ei pidä lukijaa tyhmänä, mutta sallii tämän kuitenkin kulkea mukana ilman ylivoimaisia ponnistuksia. Että hän ei kiusaa lukijaa liiallisella määrällä vaikeasti muistettavia henkilöhahmoja, mutta tekee kuitenkin luomistaan sellaisia, joista ei olisi arvannut,
kuin yllättävänä kaatosateena töiden jälkeen, piristäen hellävaroen kiusaamalla.

Eikä kirja muuten missään tapauksessa ole liian pelottava, en sitä kauhuksi lukisi lainkaan. Terveisiä sinulle, Akateemisen kolmikymppinen naismyyjä, joka epäilit ettet kirjaa sen pelottavuuden vuoksi lue: you can do it.


Minun sanotaan ylitulkinneen kun näen Veljeni Leijonamielen yhden teeman olevan itsemurhan. Pahan kirjan kohdalla sama arkaluontoinen teema nousee jälleen esiin.
En liene ainoa, joka on jossakin elämänsä vaiheessa kokenut aivan valtavaa vetoa oman elämän päättämisen suomaa vapautusta kohti. Mielikuva tuosta vapahduksesta voi olla aivan äärimmäisen suloinen; sen suloisuuden alle jää kaikki muu. Ja ei, toisin kuin usein kuvitellaan, että itsemurha olisi kosto ja että sen tekevä haluaa vain tuottaa surua ja murhetta muille (varmasti niinkin joskus, mutta), ihminen voi kokea olevansa oikeutettu vapauttamaan itsensä kärsimyksestä jota ei enää jaksa kantaa, kokien, että hän ei ole velvollinen jatkamaan elämäänsä vain siksi, että jollekin toiselle ei tulisi paha mieli. Tämä ihminen ei välitä, vaikka äitiä sattuisi tai isää. Onko hän heidän kärsimyksestään vastuussa?
Eikö hänen elämänsä ole hänen?

Jos ihminen on päässyt ajattelussaan niin pitkälle, että kykenee murtautumaan irti muiden vuoksi elämisen kahleista, on hän jo vapahduksensa saanut ja kärsimystä tuottavan osansa surmannut. Kokemus ei ole kaukana uudestyntymisestä: yht'äkkiä edessä on kaikki, tiellä ei ole ketään,
on vihdoin tunnistanut sen, mikä pohjalle vie. Tuon ihmisen vapaus on ääretön. Se on niin nautittavaa, että omasta elämästä luopuminen ei enää kiinnosta: on niin paljon, mitä haluaa tehdä. Minä saan, minä voin! 
Häpeästä vapautuminen ja sen roolin ymmärtäminen pohjalle viejänä on olennaista. Kun ei ole enää muiden odotuksia täytettävänä, ei ole huonommuuden ja riittämättömyyden kokemusten synnyttämää häpeää.
Se on vapautta.

Pidän siitä, että puhutaan itsemurhasta. Kuolema on aina nurkan takana, voimme toteuttaa sen itse, mutta se voi tulla sinä hetkenä kun nouset siitä tuoliltasi, se voi tulla sinulta kysymättä. Se, että se on siinä aina, aivan kosketusetäisyydellä, virittää eloon. Kaikelle tekemiselle on yhtenä vaihtoehtona kuolema. Sen ajatteleminen saa ihmisen näkemään elämän arvokkaana lahjana: kun kuolema tulee, en voi enää valita palaavani elämään. Sitten jäi tekemättä se, mikä jäi.

Se oli suunnaton tunne. Elää ja muuttua viimeiseen asti. 
(Kaj Korkea-aho)



Harmillista kyllä, Pahassa kirjassa paljon kuolemaa näkevän ja itsekin itsemurhaa silmistä silmiin katsovan päähenkilön ei saada nähdä kääntävän asioita voitokseen. Elämän iloa ei löydy, on vain sitä tummaa moskaa, jota masentuneisuudeksi kutsutaan.

Masennuksesta ja siihen mahdollisesti liittyvästä itsetuhoisuudesta ei useinkaan vapaudu yhdellä tai kahdella oivalluksella. Mutta on osoitettu, että tie vapautumiseen eli paranemiseen käy ajattelumallien muuttumisen tietä, oivallus oivallukselta. Tätä reittiä käyttävät kognitiiviset psykoterapiat, jotka terapioiden vaikuttavuutta masennukseen vertailevissa tutkimuksissa pärjäävät erinomaisesti.


Olen puhunut itsemurhasta jo niin monessa postauksessa, että joku jo ihmettelee. Mutta minä haluan, koska siitä niin harvoin kirjoitetaan, ja koska itsemurha-ajatuksista ei sovi puhua pelkämättä tulevansa leimatuksia hulluksi ja suljetuksia sille psykiatrisen laitoksen osastolle, jonka kaikki ovat pidetään lukittuina.
Haluan kirjoittaa siksi, että joku näitä aina ajattelee ja pelkää. Haluan tuoda asiaan sen näkökulman, että itsemurha-ajatukset ovat mahdollisuus: ne voivat toimia pontimena tunnistaa ongelmat omassa elämässä ja omassa ajattelussa: mikä ruokkii minun pahoinvointiani. Ja kun on jo itsemurha-ajatuksiin päästy, ollaan jo lähellä rohkeutta tehdä omia valintoja: heittää pois se, mikä matkan hitaaksi tekee. Se ei ole elämä, mikä ahdistaa.




Kirja ei ole filosofista pohdintaa itsemurhasta. Se on sopivan fiktiivinen, jotta siitä voi nauttia viihteellisenä luettavana. Mutta muutamissa kohdissa Korkea-aho vilauttaa kortteja, jotka viittaavat siihen, että hän haluaa antaa lukijoilleen aihetta henkilökohtaiseen, epämukavaankin pohdintaan teemasta. Onko oma elämäni kärsimystä, jos sitä hieman raaputtaa? Taipuisinko minäkin itsemurhaan, jos se yhtäkkiä tehtäisiin minulle hyvin helpoksi?
Hyvän kirjan tunnuspiirteisiin kuuluu ehdottomasti se, että sen voi lukea kevyenä ja helppona,
tai sitten siihen voi vaikka upota, sen kanssa voi ahdistua tai sen kanssa voi haljeta onnesta. Hyvästä kirjasta pohdiskeleva lukija voi löytää pikku prinssinsä.


Jos Korkea-aho juoksisi Vermossa, minä panostaisin häneen.
Jään odottamaan uutisia käännössopimuksista.





2 kommenttia:

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.