Yöperhonen (Katja Kettu)







Kuin neliääninen sovitus, jonka tenoriääntä ei voi kuulla.
Kenties sitä ei koskaan kirjoitettukaan;
Ei välitetty, ei osattu
tai jätettiin leikitellen pois sillä oikeudella, mikä luojalle kuuluu.



Puutteellinen
   Yöperhonen minulle oli
   mutta kai minä lopulta siitä pidin.

Häiritsevän paljon tuttua, Kätilöstä ja Oksasta,
lukijaa kohtaan epäarmeliasta kerronnan repaleisuutta, kuin ei tahtilajia olisi lainkaan,

mutta omapäistä rohkeutta ja rujoutta joka ei juuri keinuta eikä tuudita
   vaan jättää kehtolaulut erikseen.



Ehkä se olen vain minä joka ei kuule?
Jos se kuitenkin soi.

4 kommenttia:

  1. Yöperhoseen en aio tarttua jätettyäni Kätilön. Karu kirja.

    VastaaPoista
  2. Et ole ainoa. Olen Yöperhosen suhteen epäröivällä kannalla. Ehkä luen joskus myöhemmin. Ehkä en.

    VastaaPoista
  3. Minusta Katja Kettu lähti Kätilön jälkeen ilmestyneessä Piippuhyllyssä liian groteskin rivoon suuntaan. Jos sen viimeinen novelli olisi julkaistu jossain nimettömänä, niin sen olisi katsottu kuuluvan muuhun kuin kaunokirjallisuusgenreen.
    En ole lukenut vielä Yöperhosta, mutta jotenkin on kuulostanut siltä, että Piippuhyllyn (olihan sitä Kätilössäkin) linja jatkuu. Aion kyllä lukea Yöperhosen, mutta epäilen, että en pidä sitä kiinnostavana.

    VastaaPoista
  4. Hurjasti pidän kirjoituksesi tyylistä, mutta Yöperhosen taidan jättää väliin. Tunnustan Kätilön taitavasti kirjoitetuksi, mutta minulle se taisi olla vähän liian rujo ja ruma, jotta samaa kaipaisin lisää...

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.