Sininen välissä taivaan ja veden (Susan Abulhawa)

Abulhawan teos Sininen välissä taivaan ja veden päätyi käteeni Kirjasfäärin Taikan vinkkauksesta.
Kirja voisi sivistää Palestiinan ja Israelin kuviosta, ajattelin tarttuessani kirjaan vielä hieman epäillen.


Kirjan henkilöt elävät muslimeina Palestiinan Gazassa israelilaisten väkivallantekojen uhan alla. Menetetään suvun miehiä sodalle, huolehditaan suvun maineesta ja yritetään tulla toimeen saarretussa kaupungissa etsien ilonaiheita mielellään uskonnon sallimissa rajoissa, joskus sen rajoja hymyssä suin hieman hätistellenkin. Halusin viipyä näiden ihmisten seurassa. Suorasukaisten vanhojen leskirouvien, sekä Nurin, länsimaisen ja palestiinalaisen kulttuurin välillä  paikkaansa etsivän elämän viskoman nuoren naisen.

En voi tietää, missä määrin kirjan henkilöiden elämä voisi olla tapahtunut myös todellisuudessa, mutta kirja avaa kuitenkin ymmärryksen Israelin ja Palestiinan välisiin jännitteisiin: ne saavat voimansa jok'ikisen perhekunnan kokemista katkeroittavista menetyksistä vuosikymmenten kuluessa.



Metsässä oli pimeää. Pimeys oli kuin kattilassa, jonka kansi oli kiinni. Kuin vessanpöntössä, jonka kannen tiivisteet eivät sallineet posliinin pintaan hennointakaan aavistusta valosta.*

Pilasivatko kielikuvaviritelmäni ehkä sen mielikuvan, mikä kirjainten oli tarkoitus luoda, kuvan pimeästä metsästä?
Abulhawan teoksessa pyrkimys runolliseen kieleen meinasi kompastua kunnianhimoisuuteensa. Minä pidän, todella pidän runollisesta, hitaasta kielestä, mutta silloin, kun sama asia täytyy sanoa kolmella eri tavalla vain siksi, että kirjailijasta on ollut viihdyttävää keksiä erilaisia kielikuvia, mutta hän ei ole raaskinut poimia vain parasta, häiritsee runoilu minun lukukokemustani. Jonkinlainen jämäkkyys on säilytettävä koristelussakin. Kirjan edetessä tarina kävi kuitenkin niin vahvaksi, että kirjailija unohti turhan koukeroinnin.

Olen huomannut viihtyväni huonosti sellaisten kirjojen parissa, joissa pyöritään vain "naisten maailmassa" (kaikista pahiten olen tylsistynyt Järki ja tunteet -teoksen parissa, mutta myös niin monien kehumat Piiat sekä Tuhat loistavaa aurinkoa eivät ole uponneet, tai vaikkapa Montgomeryn Runotyttö...). Tämäkään kirja ei kovin hyvää kouluarvosanaa mieshahmojen esilläpidosta saa, mutta lukukokemus ei siitä kuitenkaan kärsi. Voin suositella mieslukijallekin.



Kuusitoista kiitosta Kirjasfäärin Taikalle tästä vinkkauksesta ja kirjasta! En olisi varmastikaan tullut tarttuneeksi tähän kirjaan muuten. Tämä oli hyvä.



* ei lainausta kirjasta ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.