Lukea vai eikö lukea?

En ole julkaissut blogissani kahteen vuoteen montaakaan tekstiä. Siihen on monta syytä. Ensisijaisena syynä ehkä se, että ne vähät kirjat, joita olen lukenut, eivät ole liikauttaneet mitään niin suuresti, että olisi ollut tarve kirjoittaa. Lakkasin joskus tuhraamasta aikaa keskinkertaisista kirjoista jutun pakottamiseen; kirjoitan vain silloin, kun kirja pakottaa kirjoittamaan.

Lukeminen on kuitenkin jäänyt vähäksi, ja sen asian kanssa kamppailen: onko lukeminen tärkeää? Viekö se aikaa joltakin, joka olisi tärkeämpää? Onko se minulle sijaistoimintaa, joka estää minua tosissani tavoittelemasta unelmiani, sillä todellisuudessa minä pelkään tavoitella niitä ihan tosissani, sillä en usko niitä saavuttavani. Olenko pelkuri, joka ajattelee alitajuisesti, että pienempi suru auringon laskiessa on se, että voisin sanoa, että en ehtinyt, kuin se, että yritin niin maan perkeleesti, mutta minusta ei ollut siihen.

Tärkein syy lukemattomuuteeni on kuitenkin tällä hetkellä se, että minulla on täydellinen työ. Viime vuonna minulla oli epätäydellinen työ, mutta hyvin antoisa sekin. Mutta sen laatuinen, että voimia ajatella mitään muuta, kuten kirjojen lukemista, ei vain ollut. Opiskelin päivät läpeensä aiheita, joita erityisluokalleni opetin pyrkien löytämään aiheista kiinnostavia seikkoja ja pähkäillen, miten kuorruttaisin sämpylät niin, että ne nieltäisiin kanelipullina.

Päädyin täydelliseen työhöni pysäyttävän kohtalonoikun myötä. Samasta oikusta, josta seitsemäntoistavuotias nuorimies menetti henkensä.


Taivalkosken rautatiesilta

Haluan kuitenkin lukea. Haluan lukea siksi, että tulevaisuudenhaaveillani on jotakin tekemistä musiikintekemisen ja kirjoittamisen kanssa. En halua olla kirjoittaja, joka ei lue. Jos kuuntelemme tänä päivänä julkaistavaa suomalaista musiikkia, niiden lyriikat eivät kestä ensimmäistäkään askelta lähempään tarkasteluun. Uskallan sanoa, että kirjoittajilla ei useinkaan ole käsitystä siitä, mikä on suorastaan huutavan kliseistä.

Haluan myös olla opettaja, jonka näkökulma elämään on omaa kokemusmaailmaa rikkaampi.


Vietin kesäni Berliinissä. Berliinissä huumeet ovat yhtä yleisiä kuin Suomessa alkoholi. Jouduin liki päivittäin puolustelemaan sitä, että en käytä huumeita. Sain kuunnella hämmästyttävän sinnikkäitä puheita niiden puolesta.

Noista puolestapuhujista kukaan ei ollut koskaan lukenut Agejevin Kokaiiniromaani tai Cleggin Nuoren addiktin omakuvaa. Ajattelen, että ne luettuani olen paremmin perillä huumeidenkäytön vaaroista. Jos en olisi lukenut, olisinko kokeillut? Mitä, jos minussa ei olisi ollut vahvuutta enää hypätä kiihtyvästä junasta. 

En kiellä, etteikö olisi vaaratontakin viihdekäyttöä. Mutta väitän, että käyttäjä ei enää huomioi riskejä. Oman kokemuksesta syntyy kognitiivinen vinouma: ei tässä ole mitään vaaraa!
Voi toki myös olla, että minä olen oman kognitiivisen vinoumani vanki: olen lukenut ja kuullut paljon ikäviä tarinoita huumeiden käytöstä, ja olen sokeutunut ja kuuroutunut tarinoille ihmisistä, jotka käyttävät niitä kerran kuussa ja ovat onnellisempia, kuin ennen käytön aloittamista.

Tutustuin erääseen huumeidenkäytön lopettaneeseen ihmiseen. Se olikin jännittävä tapaaminen: näin hänet puistossa, ja vein puhelinnumeroni sanomatta sanaakaan ja kävelin pois. Kohta olimme treffeillä. Hän kertoi, miten viikonloput huumeissa juhliessa olivat paratiisi – mutta arkipäivät töissä, huumeitta, yhtä helvettiä. Hän ei vaihtaisi nykyistä elämäänsä, jonka jokainen päivä voi olla hyvä, entiseen. Hänen silloisesta ystäväporukastaan kukaan muu ei ole päässyt kuiville.



Tärkein syy sille, miksi pitäisin blogia, on kirjabloggaajien yhteisö. He ovat epätavallisen fiksujen ihmisten yhteisö. Heidän kommunikointista Facebookissa ei ole toisten nöyryyttämistä ja ala-arvoisia juttuja. Heidän menoihinsa minä haluaisin taas uskaltautua. Koen, että pitkä taukoni on ajanut minut ulko-ovelle. Pidän karmista kiinni, ja pelkään, että kohta joku sanoo, että johan olet seissyt siinä sen aikaa, että lienee aika astua ulos.

En halua astua ulos. Haluan bloggareiden kanssa kahville Sokoksen yläkertaan, ja istumaan heidän kanssaan kirjamessuille. Ilman tuota porukkaa olisin jo poistanut blogini.



Joka on verkkoon jotakin joskus julkaissut, tietää ne tunteet, jotka puoltavat vanhojen tekstien hävittämistä ja koko blogin polttamista. Mutta olen luvannut itselleni olla saastuttamatta elämääni häpeällä, sitä lajia on harjoitettu jo tarpeeksi yhteen ihmiselämään. Teksteistäni on kuitenkin pidetty, ja niitä kirjotitaessani olen kokenut, että olen päässyt kiinni johonkin siitä, mitä kirjailija on kenties kirjallaan halunnut sanoa, ja olen kokenut tärkeäksi avata tuota tulkintaani. Kyllä minun tulkintani verkkoon vielä mahtuvat ja niiden saataville jättäminen tuskin satuttaa ketään. Vain yhden tekstin olen poistanut: Rauhalan Taivaslaulua käsittelevän tekstin. Se oli luetuin, mutta niin henkilökohtainen, että päätin laittaa paitani napin kiinni.



Lukeva ihminen tietää ja ymmärtää enemmän, kuin hän, jonka näkemykset peustuvat ainoastaan omaan kokemukseen. Ihmiselämä on lyhyt tehdä itse kaikkia virheitä.
Haluan lukea vastakin. – Ja jos löydän helmiä, kerron niistä.



Olisiko jollakin vihjata kirja, joka katkaisi blogitauon? Edellinen postaus oli julkaisematta jääneistä luonnoksista poimittu hätäpostaus eräänä "ääääää ku en oo blogannu aikoihin"-päivänä. Haluaisin nyt löytää jotakin, joka iskisi, ja istuttaisi kirjoittamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.